7.3 Ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaukset

7.3.1 Turvallisuuspolitiikan peruslinja ja valtioneuvoston selonteot
Kansalaisten tuki

Suomen tekemät turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset EU-jäsenyyden alkaessa 1990-luvun puolivälissä saivat mielipidekyselyissä kansalaisilta laajan kannatuksen, eikä puolueiden keskenkään vallinnut merkittäviä eroavaisuuksia. Sotilaallista liittoutumattomuutta kannatti 2000-luvun alkuvuosina 66–74 prosenttia ja liittymistä sotilasliittoon 18–25 prosenttia kyselyihin vastanneista. Ulkopolitiikan hoitoon tyytyväisiä oli yli 80 prosenttia.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot
EU-jäsenyyden kaudella valtioneuvosto on vuodesta 1995 alkaen laatinut turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja yleensä neljän vuoden välein. Ne on käsitelty eduskunnassa verraten perusteellisesti, ja eduskunta on lopuksi hyväksynyt selonteot huomautuksin varustettujen valiokuntalausuntojen mukaisesti. Selontekojen arvioinnin yhteydessä on esitetty monia toivomuksia niiden laatimismenettelyjen kehittämiseksi, mutta järjestelmä on säilynyt pääpiirtein samanlaisena.

Selonteko 1997
Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 1997 huomiota kiinnitettiin nimenomaan puolustuksen mukauttamiseen uusiin oloihin, mutta kaksi vuotta aikaisemmin määritettyihin turvallisuuspolitiikan peruslinjoihin ei esitetty muutoksia.

Selonteko 2001
Selonteko Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2001 julkaistiin kesäkuussa 2001. Siinä pidettiin turvallisuuspolitiikan perusteet lähes ennallaan. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja kiteytettiin seuraavaksi:

  1. Uskottavan puolustuskyvyn ylläpitäminen ja kehittäminen.
  2. Pysyttäytyminen vallitsevissa olosuhteissa sotilaallisesti liittoutumattomana.
  3. Osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi.

Puolustusjärjestelmään ei kaavailtu suuria muutoksia, mutta vuodeksi 2004 suunniteltua uutta selontekoa varten esitettiin tutkittavaksi perustavia kysymyksiä.

Selonteko 2004
Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 2004 todettiin, että lähialueiden vakaus oli vahvistunut paljolti EU:n ja Naton laajennuksien sekä EU:n integraation syvenemisen ja Venäjän muutoksen myötä. Samaan aikaan kuitenkin kansainvälinen tilanne oli tullut epävakaammaksi, mistä oli odotettavissa heijastuksia myös Suomen turvallisuusympäristöön. Turvallisuusuhat todettiin valtioiden rajat ylittäviksi, joten kansainvälisen yhteistyön tarve sen myötä kasvoi.

Suomen toimintalinja
Selonteon mukaan ”Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja tähtää maan itsenäisyyden ja yhteiskunnan demokraattisten perusarvojen turvaamiseen sekä kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Suomen toimintalinja perustuu uskottavaan kansalliseen puolustukseen, yhteiskunnan toimivuuteen ja johdonmukaiseen ulkopolitiikkaan sekä vahvaan kansainväliseen asemaan ja aktiiviseen toimintaan EU:n jäsenenä.”

Tuki Yhdistyneille Kansakunnille
YK:n merkitystä korostettiin, ja todettiin, että ”sotilaallisen voimankäytön ehdoista tulee päättää monenkeskisesti YK:n peruskirjan periaatteiden pohjalta”. Tällä toteamuksella oli ajankohtaista merkitystä, koska Yhdysvallat oli aloittanut keväällä 2003 hyökkäyksen Irakiin ilman YK:n valtuutusta.

Euroopan Unionin kriisinhallinta
EU:n kriisinhallinnalle annettiin selonteossa vahva tuki lupaamalla sekä sotilaallisen että siviilikriisinhallinnan tehostamista. Tähän sisältyi myös tavoite ”kehittää nopeasti kriisialueelle lähetettäviä, riittävästi koulutettuja ja varustettuja, vaativaan toimintaan kykeneviä joukkoja”.

Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaaminen (YETT)
Yhteiskunnan keskeisten perustoimintojen turvaaminen todettiin erityisen tärkeäksi, ja sotilaallisen maanpuolustuksen alalla määritettiin tavoite seuraavasti: ”Suomi kehittää puolustuskykyään sotilaallisesti liittoutumattomana maana turvallisuusympäristönsä, erityisesti pohjoiseen Eurooppaan vaikuttavia muutoksia seuraten... Puolustuskyky mitoitetaan siten, että koko maata puolustetaan, mitä varten lähtökohtina ovat yleinen asevelvollisuus ja alueellinen puolustusjärjestelmä.”

Selonteko 2009

Valtioneuvoston selonteossa 2009 ei peruslinjan määrityksiin tehty olennaisia muutoksia. Eräitä tilannearvion kohtia ja tavoitteiden asetteluja kuitenkin monipuolistettiin ja sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta tuotiin aikaisempaa enemmän esille. Lisäksi painotettiin voimakkaammin yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen järjestelyjä ja niiden vaatiman kriisijohtamisen kehittämistarpeita.

Laatikko: Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko 2001 (smm7laat7311)
Laatikko: Eduskunnan kannanotto Suomen uhkakuvaan 2001 (smm7laat7312)
Laatikko: Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko 2004 (smm7laat7313)
Laatikko: Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko 2009 (smm7laat7314)


7.3.2 Ulkopolitiikan painopisteet
Peruslinja

Suomen ulkopolitiikan peruslinja lyötiin kiinni EU-jäsenyyden alkaessa 1990-luvun puolivälissä, eikä siihen todettu lähivuosien kuluessa tarvetta tehdä merkittäviä muutoksia. Sen sijaan ulkopolitiikan painotukset ja aloitteet ovat eläneet tilanteen mukaan, ja myös päätöksenteon menettelyissä on tapahtunut edistystä.

Työnjako tasavallan presidentin ja valtioneuvoston välillä
Perustuslain mukaan tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikka yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Toisaalta valtioneuvostolle kuuluu vastuu Euroopan unionia koskevien asioiden valmistelusta ja toimeenpanosta. Tästä on seurannut työnjako, että ulkopolitiikka jakaantuu valtioneuvoston johtamaan EU-asioiden lohkoon ja tasavallan presidentin johtamaan muuhun ulkopolitiikkaan, vaikka rajanveto esimerkiksi päätettäessä EU:n kriisinhallintaan osallistumisesta on vaikeaa.

Yhteisen kannan muodostaminen
Ulkopoliittisten kannanottojen yhteensovittaminen tapahtuu lähinnä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa (UTVA), jonka päätöksien ja suositusten tekoon tasavallan presidentti tarvittaessa osallistuu puheenjohtajana. Ulkoasiainministeriö palvelee valmisteluissa ja toteutuksessa sekä tasavallan presidenttiä että valtioneuvostoa. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalla on merkittävä rooli lausuntojen antajana, ja eduskunta päättää muun muassa valtiosopimuksista.

Uusia aloitteita

Presidentti Tarja Halosen kaudella vuodesta 2000 alkaen globaalipolitiikka ja siinä erityisesti kehitysyhteistyö- ja ympäristökysymykset sekä naisten aseman parantaminen saivat uutta painoa. Suomi isännöi näille aloille kuuluvia tapahtumia ja osallistui aktiivisesti kansainvälisiin hankkeisiin. Suomi sitoutui EU:n mukana myös YK:ssa valmisteltuihin kansainvälisiin ilmastosopimuksiin ja on pyrkinyt muutenkin tukemaan YK:n toimintaa.

Naapuruussuhteet
Ulkopolitiikan painopiste on EU-asioiden lisäksi ollut ennen kaikkea naapurisuhteissa. Vielä 2000-luvun alkuvuosina oli taipumusta kierrättää Venäjän-politiikan asioita Brysselin kautta, mutta viime vuosina suorat suhteet ovat jälleen nousseet arvoonsa. Tällä alalla tasavallan presidentillä on keskeinen rooli, mutta toisaalta käsiteltävät asiat ovat olleet paljolti kauppa- ja talouspolitiikkaa sekä arkipäiväiseen ihmisten kanssakäymiseen liittyviä kysymyksiä.

Taloussuhteet
Muutenkin taloussuhteet ovat kohonneet ulkopolitiikassa keskeiselle sijalle. Kaupan edistämiseksi Suomen hallituksen edustajat tapaavat ulkomaisia päättäjiä, jolloin poliittisin keinoin pyritään vaikuttamaan kauppasopimuksiin. Maailman voimasuhteiden muutos on tullut selvästi esille, kun aasialaiset ja eteläamerikkalaiset talousmahdit ovat entistä useammin vierailuvaihdon kohteina. Myös edustustoja on vahvistettu nopeasti kasvavien talouksien alueilla.

Itämeren alue

Itämeren alueen suhteen on todettu, etteivät kaikki EU-maat ole kovin kiinnostuneita uhraamaan siihen resursseja, joten yhteistyö on hoidettava lähinnä alueellisena kysymyksenä. Kyseessä ovat ensi sijassa ympäristönsuojelun, meriturvallisuuden ja rikollisuuden torjunnan asiat.

Pohjoismaat
Pohjoismaiset suhteet ovat EU-kaudella arkipäiväistyneet ja jääneen huomiossa jonkin verran taka-alalle. Toiminta Pohjoismaiden neuvostossa ja muilla yhteistyöfoorumeilla jatkuu rutiininomaisesti, joskin näiden tapaamisten painoarvo on tuntuvasti vähentynyt kylmän sodan ajoista, jolloin ne toimivat paljolti Suomen henkireikänä länsimaiden suuntaan.

Venäjän-suhteet
Suomi on viime aikoina aktivoinut Venäjän-politiikkaa talouden lisäksi lähinnä matkailuasioissa. Siihen kuuluu liikenneyhteyksien parantaminen ja rajamuodollisuuksien nopeuttaminen ja tarkastustoiminnan tehostaminen. Venäjän suhteisiin liittyy myös kasvanut kiinnostus arktisiin alueisiin, missä runsaat luonnonvarat odottavat vielä hyödyntämistään.

Arktiset alueet
Suomi joutuu pohjoisilla alueilla taloudellisesti kilpailemaan muun muassa Norjan kanssa, eikä EU:n suunnalta ole siihen saatavissa paljonkaan apua, vaan etuja on varjeltava suoraan Suomesta omin toimin. Toisaalta EU:n piiristä on esitetty toivomuksia, että Suomi edistäisi myös unionin intressejä pohjoisilla alueilla muun muassa Arktisen neuvoston toiminnassa. Tällaiseen aktivointiin Suomessa onkin valmiutta, sillä Rovaniemellä on jo toiminnassa Arktinen keskus, joka harjoittaa pohjoisten alueiden tutkimustoimintaa.

Laatikko: Presidentti Tarja Halosen ulkopoliittiset painotukset (smm7laat7321)
Laatikko: Suomen YK-politiikka 2000-luvulla (smm7laat7322)
Laatikko: Suomen idänpolitiikka EU-kaudella (smm7laat7323) /(Lähteenä mm Helena Rytövuori)
Laatikko: Suomen Itämeren-politiikka (smm7laat7324)
Laatikko: Arktiset alueet Suomen ulkopolitiikassa (smm7laat7325)


7.3.3 Puolustuspolitiikka
Kansalaisten hyväksyntä

Lähtökohtana 2000-luvun puolustuspolitiikalle oli kansalaisten osoittama tyytyväisyys vallitseviin järjestelyihin. Valmiutensa puolustaa Suomea hyökkäystä vastaan on ilmaissut lähes 80 prosenttia vastaajista. Suomen puolustusmahdollisuuksia tavanomaisessa sodassa piti hyvinä yli 60 prosenttia vastaajista, mikä oli merkittävä muutos verrattuna 1970-luvun lopun 21–25 prosentin tasoon. Kesällä 2001 Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan kyselyssä 89 prosenttia vastaajista kannatti yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa puolustusjärjestelmää.

Kriisi- ja uhkamallit 2001 selonteossa
Puolustussuunnittelun pohjaksi valtioneuvoston selonteossa 2001 esitettiin seuraavat kriisi- ja uhkamallit:

  1. Alueellinen kriisi, jolla voi olla vaikutuksia Suomeen.
  2. Poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painostus, johon voi liittyä sotilaallisella voimalla uhkaaminen sekä sen rajoitettu käyttö.
  3. Strateginen isku, jolla pyritään pakottamaan valtakunnan johto haluttuihin ratkaisuihin kohdistamalla lamauttavia toimia yhteiskunnan elintärkeisiin kohteisiin ja toimintoihin sekä puolustusjärjestelmään.
  4. Laajamittainen hyökkäys, jonka tavoitteena on strategisesti tärkeiden alueiden valtaaminen tai Suomen alueen hyväksikäyttö kolmatta osapuolta vastaan.

Edelliseen selontekoon verrattuna uutta oli alueellisen kriisin vaikutusten lisääminen luetteloon ja strategisen iskun määrittelyn tarkentaminen. Todettiin myös, että mainitut uhkatapaukset saattavat esiintyä peräkkäin eikä mitään vaihtoehdoista voida karsia pois. Siitä edelleen saatiin peruste säilyttää monipuolinen, alueelliseen puolustukseen pohjautuva kyky hyökkäysten torjuntaan.

Vahvuuksia pienennetään 2001 selonteossa
Sodanajan joukkojen vahvuutta esitettiin pienennettäväksi 490 000 henkilöstä vuoteen 2009 mennessä 350 000 henkilöön. Samalla maavoimien yhtymiä oli määrä vähentää silloisesta 22 prikaatista, mutta supistusten suuruutta ei ennakoitu. Hankinnat oli kuitenkin tarkoitus suunnata lähes kokonaan kolmelle valmiusprikaatille.
Eduskunta hyväksyi puolustuksen kehittämisen pohjaksi valtioneuvoston selonteon linjaukset, mutta esitettiin myös toivomus puolustuspolitiikan parlamentaarisen valmistelun ja valvonnan tehostamisesta. Eduskunnan hyväksymään valiokuntalausuntoon tuli verraten paljon huomautuksia yksityiskohtiin.

Kriisi- ja uhkamallit 2004 selonteossa
Vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa todettiin kriisi- ja uhkamalleiksi edelleen samat tilanteet kuin vuonna 2001. Samoin määritettiin sotilaallisen puolustuksen perustaksi alueellinen puolustus, jonka johtamisjärjestelmä tuli kuitenkin sopeuttaa sodan ajan joukkojen määrän vähentämiseen. Alueellisiin joukkoihin oli määrä sijoittaa 250 000 ja operatiivisiin noin 100 000 sotilasta sekä kehittää vapaaehtoista maanpuolustusta.
Kehittämisaikataulu määritettiin muun muassa seuraavasti: ”Maavoimien operatiiviset joukot saatetaan operatiivisesti valmiiksi vuoden 2008 kuluessa. Vuodesta 2009 alkaen maavoimien kehittämisen painopiste on ilmatorjunnan ja alueellisten joukkojen kehittämisessä.”

Turvallisuuspoliittisen seurantaryhmä
Kansanedustajista muodostetun ja Juha Korkeaojan puheenjohdolla toimineen Turvallisuuspoliittisen seurantaryhmän raportti kesäkuussa 2008 käsitteli varsin laajasti puolustuspolitiikan kysymyksiä. Ryhmä totesi, että turvallisuustilanne Suomen ympäristössä on vakaa eikä ollut todennäköistä, että Suomi joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi muuten kuin ehkä laajan kansainvälisen kriisin osana.
Seurantaryhmä painotti maavoimien operatiivisten ja alueellisten joukkojen kokonaisuuden merkitystä alueellisessa puolustuksessa. Operatiivisten joukkojen varustustilanne katsottiin hyväksi, mutta alueellisten joukkojen varustuksen uusiminen määritettiin tärkeäksi saada käyntiin 2010-luvun alussa, ennen kuin ilma- ja merivoimien uusiminen käynnistyy myöhemmässä vaiheessa. Puolustusbudjetin taso esitettiin säilytettäväksi ennallaan.

Selonteko 2009
Vuonna 2009 julkaistussa valtioneuvoston selonteossa puolustusjärjestelmään ei esitetty merkittäviä muutoksia, mutta tuotiin esille tarve valmistautua laajempiin puolustusjärjestelmän muutoksiin ensi vuosikymmenellä.
Valtioneuvosto esitti materiaalikustannusten nousun vuoksi puolustusbudjettiin kahden prosentin vuotuista korotusta vuodesta 2011 alkaen. Tämä tuli hyväksytyksi myös eduskunnassa. Puheissa kuitenkin todettiin, että toteutus oli jäämässä uuden eduskunnan vastuulle, jolloin myös reaaliset tarpeet ja mahdollisuudet alkavat olla jo paremmin selvillä.

Asevelvollisuudesta keskustellaan
Vuonna 2010 puolustuspolitiikan alalla käsiteltiin muun muassa asevelvollisuuden tulevaisuutta, puolustusvoimien rakenneuudistuksen tarvetta sekä kokonaismaanpuolustukseen ja yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan kuuluvia kysymyksiä. Asevelvollisuutta tutkinut työryhmä piti hyvänä vallitsevan järjestelmän jatkamista pienehköin korjauksin.

Puolustusvoimien tehtävät ja voimavarat
Viime vuosina tehdyistä puolustusselonteoista ja muista arvioista saa käsityksen, että puolustusvoimilla on kyky täyttää hyvin nykyiset tehtävänsä, jotka on mitoitettu vallitsevan ja nähtävissä olevan turvallisuustilanteen mukaisiksi. Myös kansalaisten eri yhteyksissä ilmaisema laaja kannatus kertoo luottamuksesta maanpuolustuksen suorituskykyyn.
Kehitys EU:n piirissä tuottaa kuitenkin paineita modernisoida Suomenkin puolustusvoimia ulkomaisten mallien mukaisesti, joten Suomessa maanpuolustuksen johdolta odotetaan entistä selkeämpiä perusteluja, miksi suomalaiset ratkaisut monessa tapauksessa eroavat niistä. Näkyvimmin on noussut esille kysymys yleisen asevelvollisuuden ja alueellisen puolustuksen ylläpidosta. Myös puolustusvoimien rakenteen ja varustamisen vastaavuus käytettävissä oleviin, supistamispaineiden alaisiin määrärahoihin ja strategisiin tehtäviin nähden tulee lähivuosina olemaan tärkeä puolustuspoliittinen ongelma, joka odottaa ratkaisuaan.

Laatikko: Uhkakuvien määritys turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa 2000-luvulla (smm7laat7331)
Laatikko: Puolustusvoimien kehittämistavoitteiden määritykset valtioneuvoston selonteoissa 2000-luvulla (smm7laat7332)
Laatikko: Alueellinen puolustusjärjestelmä 2000-luvun alussa (smm7laat7333)
Laatikko: Kokonaismaanpuolustuksen alat ja johto (smm7laat7334)
Laatikko: Puolustusvoimien kokoonpano 2010 (smm7laat7335)
Laatikko: Alueellisen puolustuksen periaate (smm7laat73336)
Laatikko: Yleinen asevelvollisuus Suomessa 2000-luvulla (smm7laat7337)
Laatikko: Osallistuminen Naton rauhankumppanuusohjelmaan (smm7laat7338)
Laatikko: Puolustusmäärärahojen kehitys 2000-luvun alkuvuosina (smm7laat7339)
Laatikko: Puolustuspolitiikan keskeiset kysymykset 2010-luvulla (smm7laat73310)


7.3.4 Suomi kansainvälisessä kriisinhallinnassa
Kokemukset Balkanilta

Balkanin rauhanturvaamiseen Suomi osallistui vuodesta 1992 alkaen vähitellen kasvavin panoksin. Kokemukset Jugoslavian hajoamissotiin liittyneistä kriisinhallintatoimista eivät useinkaan olleet myönteisiä, mutta monessa tapauksessa rauhanturvaaminen tuotti myös hyviä tuloksia. Noilla kokemuksilla oli joka tapauksessa merkittävä vaikutus Suomenkin rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan menetelmien kuten myös lainsäädännön kehittämiseen.

Kriisinhallintakyvyn kehittäminen
Uuden vuosituhannen alussa Suomi laajensi osallistumista YK-johtoiseen rauhanturvaamiseen Afrikassa ja lähetti osaston Afganistaniin, missä rauhanturvatoiminnasta vähitellen tuli pitkäkestoinen ja monella tavoin vaikea kriisinhallinnan tehtävä sissisodan oloissa. Samalla Suomessa jatkettiin kansallisen ja myös Euroopan unionin yhteisen kriisinhallintakyvyn kehittämistä muun muassa perustamalla uusia koulutusorganisaatioita ja ylläpitämällä päivystysvuorossa valmiusjoukkoja.

Kriisinhallinta monipuolistunut
Menestys rauhanturvatehtävissä on aina perustunut uusien asioiden ja toimintatapojen omaksumiseen, mutta muutosten vauhti on viime vuosikymmenen aikana vielä selvästi kiihtynyt. Nykyisin Suomi osallistuu kansainväliseen kriisinhallintaan Euroopan unionin, YK:n tai Naton johtamissa uudenlaisissa tehtävissä, joissa sotilaallinen toiminta on liitetty kiinteästi siviilialojen yhteyteen.

EU:n rooli kasvanut
Suomalaisten rauhanturvaajien määrä YK:n tehtävissä oli vuoteen 2010 mennessä vähentynyt huomiota herättävän pieneksi, joten on tutkittu muun muassa mahdollisuuksia lähettää osasto uudelleen Libanoniin tai Afrikan rauhanturvatehtäviin, lähinnä Sudaniin. Myös Suomen osuus Naton johtamassa kriisinhallinnassa jäi Afganistanissa toimineiden noin 200 sotilaan varaan, kun suomalaiset rauhanturvaajat poistuivat Kosovosta oltuaan siellä yli 10 vuotta. Suomalaisten rooli EU:n johtamassa kriisinhallinnassa on samalla suhteellisesti kasvanut.

Laki kriisinhallinnasta

Lain mukaan Suomi voi osallistua YK:n tai Ety-järjestön päätöksiin perustuviin kriisinhallintaoperaatioihin. Lisäksi Suomi voi osallistua sotilaallisin resurssein humanitaariseen avustustoimintaan tai sen suojaamiseen. Kriisinhallintalakia ei sovelleta sotilaallisen pakottamisen operaatioihin. Osallistuminen uuteen operaatioon edellyttää aina Suomessa tehtävää erillistä päätöstä, jonka tekee tasavallan presidentti valtioneuvoston esityksestä. Siinä yhteydessä on kuultava myös eduskunnan kanta.

Laatikko: Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan johtamis- ja koulutusvastuu (smm7laat7341)
Laatikko: Suomen osallistuminen rauhanturvaamiseen ja muuhun kriisinhallintaan 2000-luvulla (smm7laat7342)
Laatikko: Laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta (smm7laat7343)
Laatikko: Suomen osallistuminen EU:n valmiusjoukkoihin (smm7laat7344)


7.3.5 Kehitysyhteistyö uusissa oloissa
Kansainväliset sitoumukset

Suomi on kansainvälisesti sitoutunut kehitysyhteistyömäärärahojen korottamiseen 0,7 prosentin osuuteen bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. Välitavoitteeksi Suomi hyväksyi Eurooppa-neuvoston vuonna 2005 tekemän päätöksen saavuttaa 0,51 prosentin minimitavoite vanhoille jäsenmaille vuoteen 2010 mennessä.
Vuoden 2011 budjetin mukaan Suomi käyttää julkiseen kehitysyhteistyöhön varoja yhteensä 1 074 miljoonaa euroa. Näistä kuluu varsinaiseen kehitysyhteistyöhön 844 miljoonaa euroa ja muuhun julkiseen kehitysyhteistyöhön 239 miljoonaa euroa. Siihen sisältyvät kehitysyhteistyön hallintomenot, osuus EU:n kehitysyhteistyöbudjetista, pakolaisten vastaanotto ja maksuosuudet muille kansainvälisille järjestöille. Näiden kokonaissumma on 0,58 % bruttokansantuotteesta.

Painopiste Afrikassa
Avustusrahojen suuntaamisessa otetaan huomioon EU-maiden päätös ohjata vähintään puolet kehitysrahoituksen kasvusta Afrikkaan. Lisäksi Suomen periaatteena on kaikkein köyhimpien maiden osuuden kasvattaminen, pyrkimys pitkäaikaisiin hankkeisiin sekä kumppanimaiden omien suunnitelmien ja kansainvälisten organisaatioiden yhteistyön huomioonottaminen.
Suomi on sitoutunut pitkäjänteiseen yhteistyöhön useissa Itä-Afrikan maissa sekä Nepalissa, Nicaraguassa ja Vietnamissa. Lisäksi ohjelmassa on humanitaarista apua kriiseistä toipuville maille, ja apua voidaan suunnata nopeasti myös luonnonkatastrofien tuhojen korjaamiseen ja yhteiskunnallisen tilanteen vakauttamiseen

Laatikko: Suomen kehitysyhteistyön painopistealueet 2000-luvulla (smm7laat7351)

7.3.6 Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaaminen (YETT)
Periaatepäätökset

Valtioneuvosto antoi vuosina 2003 ja 2006 periaatepäätökset yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta. Päätöksiin sisältyvän strategian mukaisesti määriteltiin sellaiset elintärkeät toiminnat, joista on huolehdittava kaikissa tilanteissa. Periaatteena erilaisiin yhteiskunnan häiriö- ja poikkeustilanteisiin varautumisessa on ollut, että hallintoviranomaiset jatkavat johtamista ja toimenpiteitä mahdollisimman pitkään normaaliaikojen järjestelyillä.

Tsunamin 2004 vaikutuksia
Vuoden 2004 lopulla koetun Intian valtameren hyökyaaltokatastrofin (tsunamin) kokemuksien perusteella tehostettiin kriisijohtamista luomalla selkeä valtion kriisijohtamisen malli rauhanaikaisten onnettomuuksien ja muiden häiriötilanteiden tarpeisiin. Siihen kuului myös vuonna 2006 valtioneuvoston tilannekeskuksen perustaminen maan ylimmän johdon jatkuvan tilannekuvan varmistamiseksi ja viranomaisten yhteistoiminnan edistämiseksi.

Huoltovarmuuden turvaaminen
Huoltovarmuuden turvaamisen järjestelyt uudistettiin vuonna 2008, jolloin myös lopetettiin puolustustaloudellinen suunnittelukunta, joka oli huolehtinut erityisesti maanpuolustuksen taloudellisen tuen varmistamisesta ja tuotannon jatkumisesta myös sodan oloissa. Valtioneuvoston päätöksen mukaan yleistavoitteena on kansainvälisiin markkinoihin sekä kansallisiin toimenpiteisiin ja voimavaroihin perustuva huoltovarmuuden ylläpito.

Yhteiskunnan toimivuuden turvaaminen
Varautumistoimenpiteillä turvataan yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämätön infrastruktuuri ja kriittisen tuotannon jatkuminen kaikissa tilanteissa. Taso mitoitetaan niin, että väestön elinmahdollisuudet ja toimintakyky sekä yhteiskunnan toimivuus voidaan pitää yllä normaaliolojen vakavissa häiriöissä ja poikkeusoloissa mukaan luettuna puolustustila. Varautumisen suunnittelusta ja ohjaamisesta vastaa Huoltovarmuuskeskus.
Yhteiskunnan kriittisen infrastruktuurin turvaamiseen kuuluvat

  • energian siirto- ja jakeluverkot
  • sähköiset tieto- ja viestintäjärjestelmät (sisältäen joukkoviestinnän ja finanssialan järjestelmät)
  • kuljetuslogistiset järjestelmät
  • vesihuolto ja muu yhdyskuntatekniikka
  • infrastruktuurin rakentaminen ja kunnossapito.

Kriittisen tuotannon turvaamiseen on sisällytetty elintarvikehuolto, energiantuotanto, terveydenhuolto, maanpuolustusta tukeva tuotanto ja vientiteollisuuden yleisten toimintaedellytysten edistäminen.

Varautumisjärjestelmä
Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 2009 kiinnitettiin huomiota tarpeeseen kehittää varautumisjärjestelmää yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen suojaamisstrategian pohjalta, jolloin esitettiin harkittavaksi muun muassa uudenlaisen ”turvallisuusneuvoston” perustamista ohjaus- ja koordinaatioelimeksi. Siihen liittyen on selvitetty mahdollisuuksia kehittää Valtioneuvoston tilannekeskusta entistä suorituskykyisemmäksi, jolloin se voisi toimia myös valtioneuvostoa avustavana kriisinhallinnan johto- ja koordinaatioelimenä.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia
Valtioneuvosto julkisti joulukuussa 2010 periaatepäätöksen yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta. Sillä korvattiin vuonna 2006 annettu periaatepäätös yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen strategiasta.
Yhteiskunnan turvallisuusstrategia 2010 myötäilee aikaisempia linjauksia ja on ottanut huomioon valtioneuvoston selonteossa 2009 esitettyjä kehittämistarpeita. Strategia muodostaa varautumisen ja kriisijohtamisen yhteisen perustan yhteiskunnan kaikille toimijoille.

Turvallisuusstrategiassa määritetään
yhteiskunnan elintärkeät toiminnot ja varautumistavoitteet häiriö- ja poikkeustilanteiden varalle,
elintärkeitä toimintoja vaarantavat uhkamallit ja niihin liittyvät mahdolliset häiriötilanteet,
toimintojen turvaamisen ja jatkuvuuden suunnittelun edellyttämät ministeriöiden tehtävät,
häiriötilanteiden hallinnan edellyttämät kriisijohtamisen perusteet,
strategian toimeenpanon seurannan, kehittämisen sekä varautumisen ja kriisijohtamisen harjoittelun periaatteet.

Varautumisen laaja-alaisuus
Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa on kiinnitetty erityistä huomiota varautumisen ja kriisijohtamisen laaja-alaisuuteen ja kansainväliseen yhteistyöhön.
Sisäisen turvallisuuden alalla on viime vuosina tehty useita muutoksia, joilla on vaikutusta yhteiskunnan turvallisuuden ylläpidon johtamiseen. Aluehallinnon uudistuksen yhteydessä poistuivat lääninhallitukset, jotka olivat toimineet kriisijohtamisen väliportaina valtiotason ja paikallistason (kuntien) välillä.
Aluehallintovirastolle kuuluvat pelastustoimeen ja varautumisen yhteensovittamiseen alueellaan liittyvät tehtävät sekä yhteistoiminnan järjestäminen, valmiussuunnittelun yhteensovittaminen, alueellisten maanpuolustuskurssien järjestäminen, kuntien valmiussuunnittelun tukeminen ja valmiusharjoitusten järjestäminen. Kunnat vastaavat alueillaan pelastustoimesta tarvittavin yhteistoimintajärjestelyin. Manner-Suomessa on 22 pelastustoimen aluetta, joilla toimii pelastuslaitoksia.

Poliisitoimi ja rajavalvonta
Sisäasiainministeriön alainen Poliisihallitus johtaa ja ohjaa operatiivista poliisitoimintaa. Sen alaisuudessa toimivat poliisilaitokset ja poliisin valtakunnalliset yksiköt. Myös rajavartiolaitos toimii sisäasiainministeriön alaisena huolehtien rajavalvonnasta maa- ja merirajoilla sekä osallistuen maanpuolustuksen tehtäviin.

Varautumisen kehittäminen
Vuoden 2010 lopulla valmistui myös Varautuminen ja kokonaisturvallisuus -komitean mietintö. Siinä todettiin, että Suomen varautumisjärjestelyt eivät kaipaa suuria uudistuksia. Toimintaympäristön ja uhkakuvien muuttuessa lähtökohtana on tarpeen pitää laajaa turvallisuusajattelua, kokonaisturvallisuutta ja koko yhteiskunnan voimavarojen hyödyntämistä, miltä pohjalta komitea esitti useita ehdotuksia varautumisjärjestelmän kehittämiseksi.

Laatikko: Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaaminen 2006 (smm7laat7361)
Laatikko: Huoltovarmuuden järjestelyt (smm7laat7362)
Laatikko: Sisäinen turvallisuus (smm7laat7363)
Laatikko: Yhteiskunnan turvallisuusstrategia 2010 (smm7laat7364)
Laatikko: Varautuminen ja kokonaisturvallisuus -komitean mietintö 2010 (smm7laat7365)
Laatikko: Suomen kriisijohtaminen ja EU-yhteistyö (smm7laat7366)

 


Kirjallisuutta: Euroopan turvallisuuskehitys ja Suomen puolustus (Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 17.3.1997); Tuomas Forsberg, NATO-kirja (2002); Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa. Ruotsin idänpolitiikka ja Suomi vuodesta 1812 vuoteen 2002 (toim. Tapani Suominen, Tammi, Helsinki 2002); Osmo Jussila - Seppo Hentilä - Jukka Nevakivi, Suomen poliittinen historia 1809 – 2006 (5. p. WSOY, Helsinki 2006); Kansalainen ja Eurooppa (kirj. Pauli Arola, Vuokko Aromaa, Seppo Hentilä ja Sirkka Kauppinen, Edita, Helsinki 2007); Kaarle Lagerstam, Naton muutos. Tutkimus Naton sotilaallisen rakenteen kehittämiseen vaikuttaneista tekijöistä kylmän sodan jälkeen (2005); Jarno Limnéll, Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa (2009); Helena Rytövuori, Unionin ajan idänpolitiikka (2007); Charly Salonius-Pasternak – Pekka Visuri, Suomi rauhanturvaajana 1991-2006 (Puolustusministeriö 2006); Esa Seppänen, Venäjä vanha tuttu, vaan niin vieras. Suomen naapurikuvan todet, luulot ja harhat (Tammi, Helsinki 2010); Suomen rauhanturvaajaliitto 1968-2008 (Suomen Rauhanturvaajaliitto ry, 2010); Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset (toim. Pekka Visuri, Otava, 2. p, 2003); Tapio Raunio - Matti Wiberg (toim.), EU ja Suomi. Unionijäsenyyden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan (Edita, Helsinki 2000); Suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta 2010 (MTS 2.12.2010); Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2001 (Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 13.6.2001); Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2004 (Valtioneuvoston selonteko VNS 6/2004); Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2009 (Valtioneuvoston selonteko 2009); Suomi, EU ja maailma. Suomalaisten EU-kannanotot 2002 (ETLA 2002); Suomi muuttuvassa maailmassa (toim. Erkka Railo jaVille Laamanen, Kleio, 2010); Taskutietoa puolustusvoimista 2005; Teija Tiilikainen, Selvitys Euroopan unionin Lissabonin sopimukseen sisältyvän keskinäisen avunannon velvoitteesta (Ulkoasiainministeriön julkaisuja 2/2008); Jukka Valtasaari, Myrskyn vuodet. Suomen suunta kylmän sodan jälkeen (Otava, 2009); Varautuminen ja kokonaisturvallisuus (Komiteanmietintö, Valtioneuvoston kanslia 2010);
Pekka Visuri, Maailmanpolitiikan muutos ja Suomi (2002); Yhteiskunnan turvallisuustrategia 2010.

Internetissä: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=32278&contentlan=1&culture=fi-FI
http://www.vnk.fi/julkaisut/listaus/julkaisu/fi.jsp?oid=253105
http://www.vnk.fi/etusivu/fi.jsp
http://www.defmin.fi/index.phtml?s=1
http://www.vnk.fi/julkaisut/listaus/julkaisu/fi.jsp?oid=317181
http://www.defmin.fi/?9_m=4492&s=8
http://www.eurooppa-tiedotus.fi/eu2006/
http://www.defmin.fi/index.phtml?s=505
http://www.defmin.fi/files/1648/Suomalainen_asevelvollisuus_plmv2_2010.pdf
http://www.vnk.fi/julkaisut/julkaisusarja/julkaisu/fi.jsp?oid=317181
http://www.huoltovarmuus.fi/
http://www.intermin.fi/intermin/home.nsf/suomi/sivukartta

 

[SULJE] [TULOSTA SIVU]