7.2 Suomen EU-politiikka 2000-luvun alussa

7.2.1 Suomi EU:n puheenjohtajamaana vuonna 1999
Kosovoon aselepo

Euroopassa elettiin vakavan kriisin aikaa keväällä 1999, kun sotilasliitto Nato pakotti Jugoslaviaa pommittamalla serbihallinnon poistumaan Kosovosta. Suomi osallistui EU:n tulevana puheenjohtajamaana sodan lopettamiseen tähtääviin ponnisteluihin yhteistyössä alkuvuoden puheenjohtajamaan Saksan kanssa. Presidentti Ahtisaari johti suurvaltojen valtuutuksella ja Suomen ulkoasiainhallinnon avustuksella Kosovon aselevon toteutukseen liittyneitä neuvotteluja, joiden tulokset YK vahvisti päätöksillään.

Yhteisen ulko- ja turvalisuuspolitiikan kehittäminen
Kokemukset Kosovon sodasta ja EU:n verraten vähäisestä roolista sen yhteydessä löivät leimansa unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiskaavailuihin. Yleisesti hyväksyttiin ajatus, että Euroopan unionin tulisi pystyä paremmin huolehtimaan maanosansa turvallisuudesta, joten odotukset yhteisen turvallisuuspolitiikan päätöksenteon ja keinovalikoiman kehittämiseksi olivat suuret.

Aktiivista EU-politiikkaa
Suomen EU-puheenjohtajuus alkoi keskikesällä 1999 sikäli suotuisissa merkeissä, että kotimaassa kansalaismielipide oli kääntynyt unionille entistä myönteisemmäksi ja Euroopassa Suomi oli jo opittu tuntemaan aktiivisesti EU:n kehittämiseen suuntautuneena jäsenmaana. Pääministeri Paavo Lipposen toinen hallitus jatkoi maaliskuun vaalien jälkeen lähes entisessä kokoonpanossaan, joka oli jo tottunut EU-asioiden hoitoon.

”Vahvana ja avoimena”
EU:n komissio oli joutunut keväällä eroamaan eikä uuden komission työskentely ollut vielä kunnolla käynnistynyt, joten siitäkin syystä EU:n neuvoston puheenjohtajalle tuli paljon vastuuta toimintojen käynnissäpitämisestä. Suomi ilmoitti pyrkivänsä siihen, että Euroopan unioni siirtyisi uudelle vuosituhannelle ”vahvana ja avoimena”. Näiden tavoitteiden muuntaminen konkreettisiksi teoiksi oli huomattavan vaikeaa, koska myös Euroopan parlamentti eli kesäkuisten vaalien jälkeen vielä järjestäytymisvaiheessa.

Tampereen huippukokous
Tampereella lokakuussa 1999 pidetyssä Eurooppa-neuvoston ”huippukokouksessa” keskityttiin sisäisiin asioihin, jolloin määritettiin tavoitteeksi saada unionista entistä enemmän vapauden, turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden alue. Kokous jäi historiaan yhtenä Euroopan unionin onnistuneimmista, sillä ilmapiiri oli yhteisille päätöksille myönteinen.

Helsingin Eurooppa-neuvoston kokous
Helsingin Eurooppa-neuvoston kokouksessa joulukuussa 1999 käsiteltiin unionin laajentumista ja turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämistä. Laajentumiskysymyksessä omaksuttiin kanta, jonka mukaan neuvotteluja jatketaan tai aloitetaan suuren maajoukon kanssa, jolloin tähtäimessä oli kaikkiaan 12 uuden jäsenen hyväksyminen lähivuosina. Lisäksi Turkille vakuutettiin, että sen jäsenyyttä pyritään edistämään.

EU:n sotilaallinen kriisinhallinta
Turvallisuuspolitiikan alalla päätöksiä oli jo pohjustettu Saksan johdolla Eurooppa-neuvoston kokouksessa Kölnissä. Kesäkuussa aikaansaatu Kosovon aselepo antoi pohjaa ehdotuksille EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämiseksi. Joulukuussa Eurooppa-neuvoston kokouksessa sovittiin ”Helsingin tavoitteista”, joiden mukaan unionille luodaan mahdollisuudet lähettää 60 000 sotilaan joukko rauhanturvatehtäviin.

Pohjoinen ulottuvuus
Suomi pyrki edistämään myös unionin ”pohjoista ulottuvuutta”, jolla tarkoitettiin samantapaista ohjelmaa kuin EU:lla oli jo Välimeren aluetta koskien. Pohjoinen ulottuvuus kyllä tunnustettiin tärkeäksi, mutta se ei silti konkretisoitunut erityisen hyvin. Eteläisimpiä EU-maita oli vaikea saada uskomaan, että pohjoisessa olisi vakavia ongelmia, joita pitäisi kiireellisesti ratkaista. Myöskään pohjoismainen yhteistyö ei näissä asioissa tuntunut toimivan riittävän hyvin vakuuttaakseen EU:n päätöksentekoelimiä mielenkiinnon lisäämisen ja varojen myöntämisen tarpeesta.
Suomen puheenjohtajuuskausi jätti joka tapauksessa vuoden 1999 lopulla vaikutelman, että unionin toiminta oli entistä tehokkaampaa ja jäsenmaille hyödyllisempää. Myös Suomen toiminta puheenjohtajana sai yleisesti kiitosta.

Laatikko: Suomen puheenjohtajakauden lähtökohtatilanne kesällä 1999 (smm7laat7211)
Laatikko: Suomen puheenjohtajakauden 1999 tärkeimmät päätökset (smm7laat7212)


7.2.2 Kansalaisten suhtautuminen Euroopan unioniin
Mielipidejakauma vakiintui

Tutkimuksia kansalaisten suhtautumisesta Euroopan yhteisöön/unioniin ja Suomen jäsenyyteen on tehty yli 20 vuoden ajan. Tultaessa 2000-luvulle näistä asioista oli jo saatu kokemuksia, joten myös kyselyjä voidaan pitää entistä pätevämpinä mittaamaan todellisia käsityksiä.
EU-jäsenyyden vaikutuksia luotaillut kyselytutkimus vuonna 2002 paljasti, että seitsemän vuotta aikaisemmin kansanäänestyksessä todettu mielipidejakautuma oli edelleen suunnilleen samanlainen, sillä myönteisesti suhtautuvia oli 37 ja kielteisesti 31 prosenttia vastaajista. Merkillepantavaa oli kuitenkin se, että välillä 1990-luvun lopulla myönteisyys oli ollut suurempaa.

Huoli päätösvallan säilyttämisestä
Vuonna 2002 kaksi kolmesta (65%) vastusti EU:n kehittämistä liittovaltioksi. Tähän läheisesti liittyi vain 26 prosentin joukon näkemys, että Suomi saisi hyvin äänensä kuuluviin Brysselin päätöksenteossa. Haluttiin siis varmistaa kansallisen päätösvallan ensisijaisuus. Siihen viittaisi myös 61 prosentin ilmaisema kanta, että Suomen on itse huolehdittava turvallisuudestaan. Nato-jäsenyyden kannatus jäi 20 prosentin tienoille.

USA:n terrori-iskujen vaikutukset
Edellisenä syksynä oli koettu terrori-iskut Yhdysvaltoihin ja sitten niihin vastauksena amerikkalaisten johtamat sotatoimet Afganistanissa. Kokemus tuntui vahvistavan suomalaisten enemmistön käsityksiä, että olisi parasta pysyä erossa ulkomaisista selkkauksista, eikä myöskään luotettu ylikansallisen EU-päätöksenteon hyvyyteen.

Yhteisvaluutta euro
Suhtautuminen juuri käyttöönotettuun yhteisvaluutta euroon oli kaksijakoista, sillä vain niukka enemmistö kannatti sitä. Kielteisyyttä herättivät vielä monet käytännön vaikeudet ja myös arviot hintojen noususta euron myötä.

Peruslinja hyväksyttiin
Vuodenvaihteessa 2007/2008 toteutetussa kyselyssä saatiin samankaltaisia tuloksia suhtautumisessa Euroopan unioniin ja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. Kansalaisten kiinnostus EU:ta kohtaan oli lisääntynyt kasvaneen tiedon ja kokemuksen myötä, mutta mielipiteet olivat tulleet myös jonkin verran pessimistisemmiksi sen suhteen, voivatko suomalaiset vaikuttaa EU:n päätöksiin. Suomen noudattamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjaan tyytyväisyys sen sijaan oli laajaa.

Laatikko: Suomalaisten mielipiteet EU:sta 2000-luvulla (smm7laat7221)

7.2.3 Suomen puheenjohtajakausi 2006
Valmistautuminen

Valmistelut kesällä 2006 alkanutta Suomen puheenjohtajakautta varten tehtiin jälleen huolella. Näihin kuului hallinnon koulutusta EU-asioihin ja virkamiesten työtehtävien järjestelyä sekä asialistan hiomista. Yhteistyötä tehtiin erityisesti kevätkauden puheenjohtajan Itävallan kanssa.

Asialistaa
Eurooppa-tiedotuksen kesäkuussa laatimassa tiedotteessa nostettiin puheenjohtajakaudella käsiteltävinä asioina esille tarpeet sopeutua globalisaatioon, kilpailukyvyn parantaminen, väestön ikääntymisen ongelmat, ilmastonmuutos ja Euroopan turvallisuuskysymykset. Lisäksi haluttiin edistää unionin toiminnan avoimuutta ja päätöksenteon tehokkuutta sekä parantaa unionin lainsäädännön laatua. Todettiin myös tavoitteeksi pitää perustuslakisopimuksen vahvistamisprosessi käynnissä.

Yllättävä kriisitilanne
Heti Suomen puheenjohtajakauden alussa kärjistyi 12. heinäkuuta 2006 Israelin ja Hizbollah- järjestön välinen konflikti välikohtauksista Etelä-Libanonissa ja johti parissa päivässä avoimeen sotaan. Israel pommitti koko Libanonin alueen kohteita, jolloin ulkomaiden kansalaisten evakuointi tuli kiireelliseksi. EU järjesti oman evakuointinsa tukeutuen pääasiassa lähimpään jäsenmaahansa Kyprokseen. Puheenjohtajamaan velvollisuuksiin kuului näiden toimien vaatiman päätöksenteon järjestäminen.

Aselevon valvonta
YK sai lopulta aikaan aselevon ja valtuutti 11. elokuuta Libanonissa olevien 2 000 sotilaan vahvuisten UNIFIL-joukkojen laajentamisen 15 000 rauhanturvaajan vahvuuteen. Ranska oli tässä keskeinen tekijä, ja myös muut EU-maat, Suomi mukaan luettuna, lupasivat rauhanturvajoukkoja Libanoniin. Suomesta lähti tehtävään runsaan 200 sotilaan rauhanturvaosasto. EU:n toimintamahdollisuudet Israelia vastaan olivat rajoitetut etenkin sen Yhdysvalloilta saaman vahvan tuen vuoksi, mutta toisaalta EU kykeni vaikuttamaan aselevon aikaansaamiseen ja tilanteen vakauttamiseen sodan jälkeen.

Perustuslakiesitys kariutui
Suomen puheenjohtajakauden lopulla 14-15. joulukuuta Brysseliin kokoontuneet EU:n valtioiden ja hallitusten päämiehet keskustelivat laajentumispolitiikasta sekä yhteistyöstä oikeus- ja sisäasioissa. Eniten huolta kuitenkin aiheutti Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä kariutuneen perustuslakiesityksen tulevaisuus. Siihen ei Suomen voimilla voitu mitenkään vaikuttaa.

Laatikko: Suomen toiminta EU:n puheenjohtajana vuonna 2006 (smm7laat7231) (lähde:)
Laatikko: Libanonin sota ja EU kesällä 2006 (smm7laat7232)
Laatikko: Suomen kriisijohtamisvalmius EU:n puheenjohtajana 2006 (smm7laat7233)


7.2.4 Osallistuminen yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan
EU:n erityisluonne

Suomen kannanotoissa on suosittu Euroopan unionin kansainvälisen painoarvon kohottamista. Siihen ei kuitenkaan sisälly unionin kehittäminen olemukseltaan perinteisiä suurvaltoja vastaavaksi, vaan on korostettu EU:n erityisluonnetta ja laaja-alaista keinovalikoimaa.
Suomi kannatti unionin laajentamista itään, jotta kylmän sodan jälkeistä, vielä epävarmaa tilannetta voitaisiin vakauttaa antamalla ”jäsenyysperspektiivi” halukkaille maille ja ulottamalla niille jo jäsenyysneuvottelujen yhteydessä unionin perusarvot lainsäädännön ja hallinnon pohjaksi.

Länsi-Balkan
Erityisen tärkeänä alueena Suomen ulkopolitiikalle 2000-luvun ensi vuosina nähtiin Länsi-Balkan, missä Jugoslavian hajoamissotien jäljiltä oli vielä paljon jännitteitä. EU:lla oli siellä tärkeä rooli tilanteen vakauttajana YK:n ja Naton rinnalla, ja Suomi osallistui suurin panoksin tähän toimintaan.

Varovaisia kannanmäärityksiä
Suomen osallistuminen EU:n ulkosuhteiden hoitoon ja kannanmäärityksiin on yleensä ollut varovaista ja enemmistön kantoja myötäilevää. On jo totuttu siihen, että esimerkiksi Lähi-idän konflikteissa Euroopan unioni ei saa mitään näyttävää aikaan, jos vastassa ovat Israelin ja Yhdysvaltojen intressit. Suomi on hyväksynyt tämän varovaisen linjan, vaikka monet kansalaisjärjestöt vaatisivat voimakkaampaa toimintaa EU:n tärkeiksi määrittämien arvojen puolesta.

Jatkuvuus ja yksimielisyyden tavoittelu
On myös arvioitu, että Suomen ulkopolitiikkaa edelleen kylmän sodan jälkeisellä ajalla on leimannut jatkuvuus ja konsensus eli mahdollisimman laajan yksimielisyyden tavoittelu. Hallitusten vaihtuessa ei ole tapana ollut muuttaa ulkopolitiikan linjauksia, vaan niiden määrittely on tapahtunut hitaina prosesseina ja kompromisseja tehden.
Varsinkin nuorison keskuudessa on toivottu nopeampia ja tiukempia kannanottoja kansainvälisiin asioihin esimerkiksi ympäristöpolitiikan tai ihmisoikeuksien vaalimisen alalla, mutta jatkuvuudella ja yksimielisyyden korostamisella on toisaalta saatu varmempi pohja ulkopoliittisten tavoitteiden saavuttamiselle. Suomi on ulkomailla opittu tuntemaan ulkopoliittisesti hyvin ennustettavana maana, joka ei tuota häiriöitä EU-politiikkaan eikä yleensä asetu vastustamaan suurvaltojen kantoja.

Laatikko: Suomen kannanotot EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehostamiseen (smm7laat7241)
Laatikko: Suomen osallistuminen EU:n ulkosuhdehallinnon kehittämiseen (smm7laat7242)


7.2.5 Suomen tavoitteet Euroopan unionissa
EU:n turvallisuuspolitiikan vahvistaminen

Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä EY/EU oli osoittautunut melko voimattomaksi poliittiseksi ja sotilaalliseksi toimijaksi. Siksi 1990-luvun lopulla oli odotettavissa unionin keskittyvän lähinnä toimintaan talousyhteisönä, jolloin Nato hoitaisi Euroopassa edelleen asevoimaa vaativia turvallisuuspoliittisia tehtäviä. Kosovon kriisi ja siitä keväällä 1999 seurannut sota oli kuitenkin lopulta riittävä sysäys EU:n oman kriisinhallintavoiman kehittämishankkeille, joita Suomikin asettui tukemaan aktiivisesti. Tähän liittyi näkemys, että EU:n rooli turvallisuuspolitiikassa tulee kasvamaan ja Yhdysvallat pyrkii siirtämään Naton voimavaroja Lähi-idän ja Aasian suunnille.

Yhteisvaluutta euro
Taloudellisella alalla sisämarkkinaohjelma täydentyi yhteisvaluutta euron käyttöönotolla, joten oli aiheellista ryhtyä pohtimaan, mikä olisi unionille seuraava tärkeä kehittämiskohde. Suomen liittyessä talous- ja rahaliittoon korostettiin virallisissa kannanotoissa yhteisvaluutan tärkeyttä Euroopan poliittiselle eheydelle ja asemalle maailmanpolitiikassa. Euro-alueen talouden vahvistaminen oli yhä Suomen tavoitteena.

Integraatio
Pohdintojen kestoaiheena on ollut Euroopan integraation päämäärä ja unionin luonteenlaatu. Usein toistetun teesin mukaan integraatio on ennen kaikkea “rauhan projekti”, joka alkoi Saksan ja Ranskan suhteiden tiivistämisestä siinä määrin, että sota noiden maiden välillä tulisi mahdottomaksi. Tästä ytimestä liikkeelle lähtien rauhanomaista “turvallisuusyhteisöä” on laajennettu ja sitä pyritään edelleen laajentamaan kohti itää ja etelää aina Euroopalle sopiviksi katsotuille rajoille saakka.

Tuki integraation syventämiselle
Toinen keskeinen kysymys on ollut itse integraatioprosessin luonne. Suomen kannanmäärityksissä pääministeri Lipposen kaudella vielä 2000-luvun alussa korostettiin vahvan EU:n edullisuutta pienille valtioille. Se vastasi jo Rooman sopimuksessa 1957 mainittua tavoitetta kohti “Euroopan kansojen yhä tiiviimpää unionia”, mikä lopulta tarkoittaisi pitkälle yhdentynyttä eurooppalaista liittovaltiota. Tässä suhteessa Suomi tuki erityisesti Saksan ja Ranskan ajamaa integraation syventämistä.
Toista päätä asteikolla edustaa lähinnä englantilaisten suosima käsitys, että jo Euroopan sisämarkkina-alue on ollut riittävä päämäärä, joten ulko- ja turvallisuuspolitiikka voidaan aivan hyvin jättää valtioiden keskinäisen yhteistyön varaan. Euroopan unionilla ei myöskään olisi mitään sisäistä pakkoa aina vain “syventää” integraatiota, vaan ylikansallisia elementtejä voidaan jopa purkaa, jos niitä ei pidetä hyväksyttävinä tai muutenkaan tarpeellisina.

Valtiokeskeisyyden paluu
Syksystä 2001 alkanut kehitys kansainvälisessä politiikassa Yhdysvaltojen ”terrorismin vastaisen sodan” myötä suosi kansallisesti painottunutta voimapolitiikkaa ja suurvaltojen keskinäistä päätöksentekoa, eräänlaista ”suurvaltakonserttia”, jossa ”euro-atlanttisella alueella” oli vielä hallitseva asema. Vuodesta 2002 vallinneessa tilanteessa on myös EU:n piirissä ollut havaittavissa merkkejä valtiokeskeisyyden paluusta ja federalististen hankkeiden heikkenemisestä. Selkein näyttö tästä trendistä on ollut kansallisia arvoja ja kansallista etua korostaneiden oikeistopuolueiden menestyminen useissa EU-maissa pidetyissä vaaleissa, mikä ajoi myös vasemmistopuolueet painottamaan enemmän kansallisia teemoja. Tähän liittyi pitkälle vietyä globalisaatiota ja Yhdysvaltojen valta-asemaa vastustavan ilmapiiriin vahvistuminen Länsi-Euroopan maissa.

Suomen EU-kannanottoja
Suomen hallituksen oli EU-kannanotoissaan otettava huomioon nuo kehityspiirteet, vaikka edelleen suosittiin unionin integraation syventämistä ja jäsenkunnan laajentamista. EU:n tulevaisuuskonventtia ja perustuslaillisen sopimuksen luonnostelua varten laadituissa ohjeissa korostettiin EU:n olevan luonteeltaan valtioiden välinen liitto eikä suosittu etenemistä kohti liittovaltiota. Pääministeri Vanhasen hallituskaudella vuodesta 2003 alkaen ei aikaisemmasta pyrkimyksestä päästä mukaan ”kaikkiin EU:n ytimiin” enää paljon puhuttu, vaan painotettiin valikoivaa harkinnanvaraisuutta.

EU:n kriisinhallintakyky ja puolustuspolitiikka
Suomi on suosinut EU:n kriisinhallintakyvyn ja puolustuspolitiikan kehittämistä Helsingin Eurooppa-neuvostossa 1999 tehtyjen päätösten mukaisesti. Kuitenkin on myös tällä alalla alkuinnostuksen jälkeen ollut pakko sopeutua siihen, että ohjelmat etenevät hitaasti. Syynä on ollut erityisesti suurten EU-maiden poikkeavat näkemykset EU:n ja Naton suhteesta sekä selkeää ratkaisua vaille jäänyt kysymys Naton resurssien käytöstä EU:n kriisinhallintaoperaatioissa. Lisäksi EU-maiden voimien sitoutuminen Afganistaniin on vähentänyt halukkuutta uhrata varoja niin EU:n kuin Natonkin kriisinhallintakyvyn kehittämiseen.

EU:n kriisihallinnan johtamiskyky
Saksan, Ranskan ja Ison-Britannian kesken vahvistua vuosina 2008–2010 käsitys tarpeesta tehostaa EU:n itsenäistä kykyä johtaa kriisinhallintatoimia sekä sotilas- että siviilialat kattavasti, mutta yhteistä Eurooppa-armeijaa ei ole tarkoitus perustaa. Suomi on tukenut näitä tavoitteita, jotka vastaavat kansallisesti määritettyjä turvallisuuspolitiikan peruslinjoja. Niinpä Suomi on kannattanut myös Lissabonin sopimuksen 2009 mukaisia ulkosuhdehallinnon perustamistoimia sekä valmistautuu täyttämään solidaarisuusartiklan ja keskinäisen avunannon velvoitteet. Niiden täsmälliset määritykset on vielä tekemättä.

Yhteinen talouspolitiikka
Vuonna 2010 esille ovat nousseet Euroopan unionin maiden talouksien vahvistamistarpeet ja yhteisvaluutan puolustus, jota varten kerättiin jo suurta vakuusrahastoa. Suomi on tukenut yhteisen talouspolitiikan tehostamiseen tähtääviä toimia mutta suhtautunut varauksella komission tai Euroopan keskuspankin määräysvallan kasvattamiseen muun muassa budjettien teossa ja verotuksessa.

EU globaalipolitiikassa
Suomessakin voimistuva kansalaismielipide odottaa, että EU toimisi maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuissa aktiivisesti ja esikuvallisesti. Näin on tapahtunutkin jo kehitysyhteistyössä, johon EU-maat käyttävät varoja yhtä paljon kuin muu maailman yhteensä, ja ilmastopolitiikassa, jonka sopimuksien syntyyn ja toteutukseen EU on myötävaikuttanut merkittävästi. Suomen virallinen ulkopolitiikka on näissä asioissa ollut lähellä kansalaisjärjestöjä.

Laatikko: Tilanne EU:ssa ja Suomen tavoitteet 2000-luvun alussa (smm7laat7251)


Kirjallisuutta: Euroopan rajat. Laajentuva Euroopan unioni (toim. Tapio Raunio – Teija Tiilikainen, Gaudeamus, Helsinki 2002); Euroopasta ei mitään uutta? Kansalaiset Euroopan unionia etsimässä (toim. Hanna Kuusela – Otto Bruun, Gaudeamus 2009); Kansalainen ja Eurooppa (kirj. Pauli Arola ym. Helsinki 2007); Marginaalista ytimeen. Suomi Euroopan unionissa 1989-2003 (toim. Alexander Stubb, Tammi, 2006); Suomen paikka maailmassa? EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka (Eurooppa-tiedotus, Helsinki 2003); Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset (toim. Pekka Visuri, Otava, 2. p, 2003); Suomi, EU ja maailma. Suomalaisten EU-kannanotot 2002 (EVA 2002).

Internetissä: http://www.eurooppa-tiedotus.fi/eu2006/
http://www.eva.fi/julkaisut/suomi-eu-ja-maailma/1715/
http://www.eva.fi/julkaisut/evan-arvo-ja-asenneraportti-2008-kansainvalisista-kysymyksista/1587/
http://formin.finland.fi/Public/default.aspx?nodeid=42647&contentlan=1&culture=fi-FI

 

[SULJE] [TULOSTA SIVU]