6.2 Nato 2000-luvulla


6.2.1 Naton tehtävien monipuolistaminen ja rakennemuutos
Toiminta-alueen laajentaminen

Pohjois-Atlantin liiton (Naton) tehtävien painopisteen muutos oman alueen puolustamisesta laaja-alaiseksi kriisinhallintaorganisaatioksi jatkui keväällä 1999 käydyn Kosovon sodan jälkeen. Rauhanturvaaminen Balkanilla oli edelleen keskeisenä tehtäväluettelossa, mutta syksyn 2001 jälkeen Yhdysvallat vaati liittolaisiltaan yhä enemmän panostusta ”maailmanlaajuiseen terrorisminvastaiseen sotaan”, kuten presidentti George W. Bush toiminnan määritti.
Eurooppalaiset liittolaiset eivät suinkaan olleet yksimielisiä Pohjois-Atlantin alueen ulkopuolisten tehtävien tärkeydestä eivätkä mielellään halunneet sitoa Naton organisaatiota Yhdysvaltojen apujoukoksi Aasiaan. Yksittäiset Nato-maat osallistuivat kuitenkin Yhdysvaltojen johtamiin sotatoimiin ”halukkaiden liiton osana” sekä Afganistanissa 2001-2002 että Irakissa vuodesta 2003 alkaen.

Natolle vastuuta Afganistanissa
Nato otti vuodesta 2003 alkaen vähitellen vastuulleen Afganistanin vakautusoperaation eli ISAF-joukkojen johtamisen. Sille oli YK:n valtuutus, ja aluksi tehtävät rajoittuivat lähinnä Kabulin suojaamiseen. Samalla Nato alkoi Balkanilla luovuttaa vastuuta Euroopan unionille.

Nopean toiminnan joukot
Naton rakennemuutos eteni vuosina 2002-2004 siten, että päätettiin perustaa nopean toiminnan joukot (NATO Response Force = NRF) käytettäväksi missä päin maailmaa tahansa kärjistyvän kriisitilanteen vaatimiin tehtäviin. Rungon muodostivat amerikkalaiset, ja NRF-joukkojen tuli kyetä myös taistelutehtäviin. Esikuntarakennetta muutettiin siten, että kylmän sodan aikaan toimineista alueellisista johtoportaista lähes luovuttiin ja jäljelle jäi vain strategisen tason johtoesikunnat Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin sekä lisäksi Eurooppaan muutamia joustavasti käytettäviä operatiivisia tai taktisia esikuntia.

Painopiste kriisihallintajoukkoihin
Euroopan Nato-maissa, Turkkia ja Kreikkaa lukuun ottamatta, vaatimukset ulkomaantehtäviin sopivien joukkojen muodostamisesta ovat jo lähes kokonaan lopettaneet kotimaan puolustukseen tarkoitettujen voimien ylläpidon. Esimerkiksi Tanskassa ja Baltian maissa ei ole varsinaisia raskaasti aseistettuja taistelujoukkoja. Suuremmassa taisteluvalmiudessa on pidetty Välimeren alueen joukkoja.
Eurooppalaisten jäsenmaiden kesken on vallinnut selviä mielipide-eroja siitä, pitäisikö Naton toimintaa kehittää edelleen maailmanlaajuisiin tehtäviin paremmin soveltuvaksi, kuten erityisesti Yhdysvallat on vaatinut, vai pitäisikö keskittyä vanhaan perustehtävään, joka on kollektiivinen puolustus mahdollisia hyökkäyksiä vastaan ”euro-atlanttisella alueella”. Uudet jäsenmaat idässä, jotka ovat entisiä Varsovan liiton maita, ovat painottaneet kollektiivista puolustusta, vaikka samalla ne ovat halunneet osoittaa solidaarisuutta Yhdysvalloille lähettämällä joukkoja Irakiin ja Afganistaniin.

Uusi strateginen konsepti
Hienoista paluuta alueellisen puolustuksen painotukseen merkitsi salaisen suunnittelun aloittaminen Puolan ja Baltian maiden puolustamiseksi sekä Nato-esikunnan uudelleenperustaminen Norjaan erityisesti pohjoisia alueita varten. Mitään merkittävää muutosta viime vuosina vallinneisiin rakenteisiin tai käytäntöihin ei kuitenkaan ole havaittavissa.
Vuonna 2010 hyväksytyssä uudessa ”strategisessa konseptissa” pyrittiin yhdistämään vakuutus vanhan perustehtävän eli kollektiivisen puolustuksen jatkuvuudesta entistä parempaan kykyyn toimia maailmanlaajuisesti monipuolisissa kriisienhallinnan tehtävissä. Lisäksi tehtävissä mainittiin ”uudet uhkat”, esimerkiksi tarve suojata tehokkaammin tietoverkkoja ja energiansaantia. Samalla on todettu myös taloudelliset rajoitukset, jotka pakottavat varovaisuuteen uusien tehtävien omaksumisessa ja supistamaan muun muassa esikuntarakenteita. Tähän liittyy tarve vähentää nykyistä Naton johtoesikuntien 13 000 henkilön määrää noin 8 000 hengen vahvuuteen.

Laatikko: Naton strateginen konsepti 2000-luvulle (smm6laat6211)
Laatikko: Naton tehtävien muutokset 2000-luvun alkuvuosina (smm6laat6212)
Laatikko: Naton nopean toiminnan joukot (NRF) (smm6laat6213)
Laatikko: Naton johtorakenteen muutokset 2000-luvun alussa (smm6laat6214)
Laatikko: Naton toiminnan painottuminen Välimeren alueelle (smm6laat6215)
Laatikko: Naton uusi strateginen konsepti 2010 (smm6laat6216)


6.2.2 Sotilasliiton laajennuskysymys ja kumppanuudet
Laajentuminen käynnistyi

Naton kylmän sodan jälkeinen laajeneminen käynnistyi pitkän empimisen jälkeen 1990-luvun lopulla, kun jäseniksi hyväksyttiin entisistä Varsovan liiton maista Puola, Unkari ja Tshekin tasavalta. Seuraava laajenemiskierros oli vuonna 2004, jolloin Varsovan liiton maista Natoon liittyivät Slovakia, Bulgaria ja Romania sekä aikoinaan Neuvostoliittoon kuuluneet Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua. Entisestä Jugoslaviasta Naton jäseneksi otettiin tässä vaiheessa Slovenia.

Varsovan liitosta länteen
Sotilasliiton laajentuminen itäiseen Eurooppaan aiheutui monista syistä. Neuvostoliiton vaikutuspiirissä eläneiden maiden kansalaiset halusivat mahdollisimman nopeasti mukaan läntisiin liittoihin, jolloin liittyminen Natoon oli teknisesti huomattavasti helpompaa kuin Euroopan unionin jäsenyyden saaminen. Jäsenyyttä hakeneissa maissa Natoa pidettiin sekä suojan antajana Venäjää vastaan että ensiaskeleena kohti EU-jäsenyyttä. Naton jäsenyys oli nopeammin saavutettavissa kuin Euroopan unionin, jonka kanssa neuvottelut kestivät selvästi kauemmin, ja sinä aikana vaadittiin myös laajoja lainsäädännön uudistuksia.

Vaatimuksia uusille jäsenmaille
Yhdysvallat oli vielä 1990-luvun alussa vastustanut Naton laajentamista, mutta vuosikymmenen puolivälissä kanta kuitenkin muuttui. Sekä Natossa että Euroopan unionissa alettiin laajentumista itään perustella tarpeella vakauttaa Itä-Euroopan tilannetta tarjoamalla jäsenyyttä lännen liitoissa. Näin houkuteltiin kandidaattimaita tekemään yhteiskunnallisia ja asevoimia koskevia muutoksia, joihin sisältyi erityisesti vaatimus demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen vakiinnuttamisesta.

Asevoimien demokraattisen kontrollin lisäksi uusilta jäseniltä vaadittiin kykyä osallistua Naton toimintaan kriisinhallintatehtävissä. Lisäksi oli määrä nostaa puolustusmenot kahteen prosenttiin BKT:sta. Käytännössä näistä vaatimuksista jouduttiin joustamaan, joten uusien jäsenmaiden tarjoama apu tai voimanlisä Natolle jäi vähäiseksi.

Rauhankumppanuusohjelmaa (PfP) jatkettiin
Rauhankumppanuusohjelmaa (PfP) edelleen jatkettiin, vaikka sen merkitys entisten Varsovan liiton maiden sopeuttajana Nato-jäsenyyteen jäi taka-alalle. Euroopan puolueettomat maat osallistuivat kumppanuusohjelmiin samoin kuin Jugoslaviaan ja Neuvostoliittoon kuuluneet maat, joskin niiden kiinnostus vaihteli suuresti.

Venäjä vastusti Naton laajenemista
Venäjä vastusti Naton laajennusta rajoilleen, mikä vaikutti kiristävästi sen suhteisiin länteen. Yhdysvalloissa ja sen liittolaismaissa pyrittiin yhä välttämään Naton laajennuksesta Venäjän-suhteisiin seuraavia vaikeuksia vakuuttamalla, että laajennus ei ollut suunnattu ketään vastaan ja pidättymällä toistaiseksi ulottamasta sotilasliiton toimintoja kovin näyttävästi uusiin jäsenmaihin. Naton ja Venäjän välinen neuvosto pyrki ratkomaan syntyneitä ongelmia ja kehittämään kumppanuutta, mutta sen toimintakyky oli alttiina poliittisten suhdanteiden vaihtelulle.

Yhdysvallat vaati laajennuksen jatkamista
Yhdysvalloissa nähtiin Irakin sodan alkuvaiheen erimielisyyksien jälkeen hyödylliseksi laajentaa Natoa Romaniaan ja Bulgariaan, koska niiden alueelta voitiin toimia Lähi-idän suunnalle. Näiden maiden jäsenyys toteutui jo vuonna 2004. Yhdysvallat painosti liittolaisiaan hyväksymään myös Ukrainan ja Georgian jäsenkandidaattien listalle, mutta erityisesti Saksassa ja Ranskassa tätä vastustettiin.
Vuonna 2007 liittolaiset kuitenkin taipuivat antamaan lupauksen Ukrainan ja Georgian jäsenyydestä, joskaan mitään aikamäärää ei asetettu. Elokuussa 2008 Georgiassa käydyn sodan johdosta maan jäsenyyshanke lykkääntyi kauaksi eteen päin. Runsaan vuoden kuluttua myös Ukrainan Nato-jäsenyyden hakemus jäädytettiin hallituksenvaihdoksen jälkeen. Ukrainassa kansalaisten enemmistö on vastustanut liittymistä Natoon.

Laajennus Balkanille
Laajennus Balkanille koettiin huomattavasti helpommaksi, joten Albania ja Kroatia hyväksyttiin Naton jäseniksi keväällä 2009. Seuraavana vuonna Natossa keskityttiin ensi sijassa Afganistanin sodan käymiseen ja Venäjä-suhteiden hoitoon, joten laajennuskysymys jätettiin taka-alalle. Siihen vaikuttivat myös koetut takaiskut Georgian ja Ukrainan jäsenyyskysymyksessä ja liiton jäsenmaiden kansalaisten haluttomuus ottaa uusia vastuita idässä. Monien mielestä Nato oli saavuttanut Itä-Euroopassa jo luontaiset rajansa, joten niiden yli meneminen ja riskien kasvattaminen Venäjän-suhteissa ei houkutellut.

Euroopan liittoutumattomat
Euroopan kylmän sodan aikaisissa puolueettomissa tai liittoutumattomissa maissa (Sveitsissä, Itävallassa, Irlannissa, Ruotsissa ja Suomessa) ei ole herännyt kiinnostusta liittyä jäseneksi Natoon. Myös Naton puolelta on todettu, että jäsenyys edellyttäisi väestön laajaa kannatusta, eikä sellaista ollut näissä maissa syntymässä.

Laatikko: Naton laajentumisen perustelut ja jäsenyyskriteerit 2000-luvun alussa (smm6laat6221)
Laatikko: Rauhankumppanuusohjelma 2000-luvulla (smm6laat6222)
Laatikko: Naton-Venäjän neuvosto (smm6laat6223)
Laatikko: Ukrainan Nato-suhteet (smm6laat6224)
Laatikko: Georgian Nato-suhteet (smm6laat6225)
Laatikko: Naton laajentamisen näkymät vuonna 2010 (smm6laat6226)


6.2.3 Naton sitoutuminen Afganistanin sotaan
Nato vakautusoperaation johtoon

Yhdysvaltojen hyökkäys Afganistaniin syksyllä 2001 tapahtui ilman Nato-liittolaisten merkittävää tukea. Joukkoja ei edes pyydetty sotatoimiin juuri muilta kuin läheiseltä yhteistyökumppanilta Isolta-Britannialta. Sen sijaan Naton huollollinen tuki oli amerikkalaisten käytössä, ja useat liiton jäsenmaat lähettivät Afganistanin taisteluihin myös erikoisjoukkoja.
Rauhanturvaoperaatio ISAF aloitti toimintansa YK:n valtuuttamana Kabulissa joulukuussa 2001 Naton yksittäisten jäsen- ja kumppanuusmaiden voimin. Mukaan tuli eurooppalaisten lisäksi myös muiden maanosien valtioita. Parin vuoden kuluessa kävi kuitenkin ilmi, että tarvitaan kiinteämpää organisaatiota ja vastuualueen laajentamista Kabulin ulkopuolelle. Nato otti ISAF-operaation johtoonsa elokuussa 2003, jolloin siihen osallistui noin 10 000 sotilasta.

Vastuualueeksi koko Afganistan
Kesällä 2004 Nato laajensi vastuualueensa lähes koko Afganistanin käsittäväksi, ja samalla myös amerikkalaisia joukkoja alistettiin Naton komentoon. Useimmilla jäsenmailla oli kuitenkin varauksia joukkojensa toiminnan suhteen, joten niiden käyttö varsinaisiin taisteluihin jäi vähäiseksi. Jo Afganistanin kaupungeista syrjäisille Pakistanin rajaseuduille lyödyt talibanit valtasivat vähitellen takaisin alueita, joten Naton piirissä kasvoi paine lisätä joukkojen määrää ja koventaa tehtäviä. Useat jäsenmaat, erityisesti Saksa ja Ranska, vastustivat kuitenkin sotilaidensa käyttämistä aktiivisesti taisteluihin.

Taisteluja eteläisessä Afganistanissa
Vuonna 2006 Naton piirissä havaittiin, että oli sitouduttu pitkään ja kuluttavaan sotaan, jossa ei ollut näkyvillä voittoa vaan pikemminkin vain kasvavia tappioita. Yritykset laajentaa Naton taistelutoimia eteläisessä Afganistanissa tuottivat huonosti tulosta, joten Yhdysvallat päätti ottaa itselleen yhä enemmän vastuuta. Amerikkalainen kenraali johti sotatoimia, ja liittolaisten tehtäväksi jäi lähinnä niiden tukeminen suuresti vaihtelevin panoksin. Vuoden 2010 lopulla Yhdysvaltojen johtamissa voimissa Afganistanissa on lähes 150 000 sotilasta, joista kaksi kolmasosaa kuuluu ISAF-joukkoihin.

Sota pitkittyi
Afganistanin sodan pitkittyminen sekä tappioiden ja kustannusten kasvaminen ovat aiheuttaneet kiistoja Naton jäsenmaiden kesken, koska taistelutoimien rasitukset eivät ole jakautuneet läheskään tasaisesti ja kotimainen mielipide on kääntynyt lisäjoukkojen lähettämistä vastaan. Muutamat Nato-maat ovat kotiuttaneet osastonsa Afganistanista sisäpoliittisten paineiden vuoksi. Yhdysvaltojen presidentti ilmoitti aloittavansa joukkojen kotiuttamisen kesällä 2011 päämääränä taistelutoimien lopettaminen vuonna 2014. Siihen mennessä pitäisi vastuu turvallisuuden ylläpidosta siirtää Afganistanin armeijalle ja poliisille.

Laatikko: ISAF-joukot Afganistanissa (smm6laat6231)
Laatikko: Suhtautuminen Afganistanin sotaan Nato-maissa 2010 (smm6laat6232)


6.2.4 Naton asema Euroopassa
Alueen puolustuksesta kriisinhallintaan

Kylmän sodan jälkeen Naton alkuperäinen tehtävä läntisen Euroopan puolustamisessa idästä mahdollisesti tulevaa hyökkäystä vastaan on muuttunut kriisien hallinnaksi, jota ensin harjoitettiin Balkanilla ja sittemmin ennen kaikkea Afganistanissa. Naton tehtävät eivät enää rajoitu vuoden 1949 peruskirjassa määritetylle ”Pohjois-Atlantin alueelle”, vaan niiltä on poistettu maantieteelliset rajoitukset. Silti Naton piirissä on jatkuvasti käyty keskustelua sotilasliiton luonteesta ja uusien vastuiden ottamisen mielekkyydestä, eikä peruskirjan 5. artiklan mukaista avunantovelvoitetta ole laajennettu.

Muuntuuko Nato maailmanpoliisiksi?
Varsinkin Saksassa ja Ranskassa on vastustettu liiton tehtävien laajentamista toimintaan ”maailmanpoliisina” tai Yhdysvaltojen apujoukkona erilaisten kriisien hallinnassa. Selkeimmin tämä ristiriita tuli esille suhtautumisessa Irakin sotaan vuonna 2003. Saksa ja Ranska ovat johdonmukaisesti pyrkineet vahvistamaan Euroopan unionin roolia Euroopan turvallisuuden ensisijaisena vastuunkantajana ja siihen liittyen pitäneet Naton roolia Euroopassa toissijaisena.

Naton ja Euroopan Unionin suhteet
Yhdysvallat on Englannin tukemana vastustanut EU:n itsenäisen puolustuksen kehittämistä ja saanut siihen tukea uusilta Naton jäsenmailta ja muun muassa Tanskalta. Yleisesti on hyväksytty näkemys, ettei päällekkäisiä sotilaallisia rakenteita pitäisi kehittää sekä Natolle että Euroopan unionille. Kuitenkin vähitellen on omaksuttu työnjako, jonka mukaan Euroopan unioni on keskeinen Euroopan turvallisuuspoliittinen toimija ja Nato keskittyy yhä enemmän Euroopan ulkopuolisiin kriisinhallintatehtäviin sekä tarvittaessa raskasta asevoimaa vaativiin tehtäviin myös Euroopassa. Viime kädessä valtiot kuitenkin vastaavat turvallisuudestaan ja käyttävät siinä apuna ja täydennyksenä liittoutumien resursseja ja yhteistyöjärjestelyjä.

Naton johtamis- ja tukijärjestelmät
Toistaiseksi on havaittu hyödylliseksi käyttää Naton johtamis- ja tukijärjestelmiä myös EU:n kriisinhallintatoimien johtamiseen ja tukemiseen sekä koulutuksen antamiseen. Siinä on kuitenkin ollut monia käytännön ongelmia, vaikka kyseessä ovat pääosin samojen maiden rahoittamat ja ylläpitämät laitokset. Euroopan unioni on vähitellen tehostanut omien kriisinhallintatoimiensa johtamiskykyä ja vähentänyt riippuvuutta Naton tuesta.

Yhdysvaltojen tukikohdat
Yhdysvallat on supistanut joukkojensa määrää Euroopassa alle kolmasosaan kylmän sodan aikaisesta vahvuudesta. Irakin ja Afganistanin sotien kustannuksien ja uusien säästöpaineiden vuoksi Yhdysvaltojen asevoimat ovat joutuneet sulkemaan ulkomaisia tukikohtia ja lakkauttamaan useita aseohjelmia. Toisaalta Yhdysvallat on pyrkinyt uusien tukikohtasopimusten tekemiseen muun muassa ohjuspuolustusta varten eräiden Naton itäisten jäsenmaiden kanssa, kun Saksassa hanketta on vastustettu eikä Ranska edelleenkään salli Naton tai Yhdysvaltojen tukikohtia alueelleen.
Amerikkalaisten vetäytyminen Euroopasta jatkuu siten, että esimerkiksi Saksaan jää sotilaslaitoksia vain interventiojoukkojen käyttöön eli suuri sotilassairaala haavoittuneiden evakuointeja varten, lentotukikohta Ramsteiniin ja lisäksi pieni tukikohta nopean toiminnan prikaatille. Toisaalta amerikkalaiset rakentavat uusia, joskin aikaisempaa selvästi pienempiä, tukikohtia Romaniaan ja Bulgariaan varmentaakseen toimintakykyään Lähi-idän suuntaan.

Ranskan suhde Natoon
Läntisessä Euroopassa Naton olemassaolon jatkamista edelleen yleisesti kannatetaan, mutta sen toimintaan ei olla kovinkaan valmiita antamaan lisärahoitusta. Ranska, joka oli eronnut Naton sotilaallisista rakenteista vuonna 1967 ja karkottanut Naton laitokset alueeltaan, on palannut rajoitetusti sotilasyhteistyöhön. Se osallistuu Naton sotilaskomitean työskentelyyn, mutta ei ole kovinkaan aktiivisesti mukana muissa kuin YK:n valtuuttamissa kriisinhallintatoimissa.

Ohjuspuolustus
Yhdysvallat on valmistellut maapallon laajuista strategista ohjuspuolustusta, joka kykenisi torjumaan korkealla ja suurella nopeudella lentäviä ballistisia ohjuksia. Venäjä on vastustanut hanketta, koska sen avulla voitaisiin periaatteessa heikentää sen ydinasepelotetta ja tuoda amerikkalaisten tukikohtia lähialueille. Yhdysvallat on perustellut torjuntajärjestelmän rakentamista lähinnä Iranin tulevaisuudessa muodostamalla ydinaseuhkalla ja ehti jo sopia alustavasti järjestelmän tukikohtien rakentamisesta Puolaan ja Tshekin tasavaltaan.

Venäjän ja osaksi myös eurooppalaisten liittolaistensa vastarinnan sekä kasvavien kustannusten vuoksi presidentti Obama lykkäsi kuitenkin ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamista Eurooppaan ja sai sitten läpi ehdotuksensa ohjuspuolustuksen kevyemmän version hyväksymisestä Naton hankkeeksi, vaikka läntisen Euroopan maat ovat yhä esittäneet monia varauksia. Lissabonin kokouksessa syksyllä 2010 Naton ja Venäjän kesken sovittiin periaatteellisesta yhteistyöstä ohjuspuolustusjärjestelmien rakentamisessa, mutta käytännön toteutus on yhä monen mutkan takana, ei vähiten tekniseen toimivuuteen, kustannuksiin ja strategisiin riskeihin liittyvien epäilysten vuoksi.

Naton ja Venäjän neuvosto
Lissabonissa syksyllä 2010 pidetyssä Naton ja Venäjän neuvoston kokouksessa sovittiin yleisesti suhteiden parantamisesta. Tähän kokonaisuuteen kuuluu muun muassa Venäjän tuki Naton toiminnalle Afganistanissa sallimalla huoltokuljetukset alueensa läpi ja tehostamalla tiedusteluyhteistyötä. Samalla vakuutettiin, etteivät Nato ja Venäjä koe toisiaan vihollisiksi. Lähentymisen edellytyksenä on puolin ja toisin pidättyminen vastapuolta provosoivista toimista, joten on odotettavissa, että Yhdysvallat välttää työntämästä omia tai Naton tukikohtia Venäjän rajoille ja Venäjä puolestaan suostuu uusiin luottamusta ja turvallisuutta lisääviin toimiin, joista on neuvoteltu ja sovittu Ety-järjestön puitteissa jo 1980-luvulta alkaen.

Laatikko: Keskustelua Naton roolista 2000-luvun Euroopassa (smm6laat6241)
Laatikko: Naton ja EU:n keskinäinen suhde ja työnjako (smm6laat6242)
Laatikko: Ranskan rooli Natossa (smm6laat6243)
Laatikko: Saksan rooli Natossa (smm6laat6244)
Laatikko: Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmä ja Eurooppa (smm6laat6245)
Laatikko: Naton ja Venäjän lähentyminen syksyllä 2010 (smm6laat6246) (Survival 2010)
Laatikko: Naton strateginen konsepti 2010 (smm6laat6247)

 


Kirjallisuutta: Dana Allin, NATO’s Balkan Interventions (Adelphi Paper 347, IISS, London 2002); Jyrki Berner, ”Nato ja sen merkitys Suomen puolustuspolitiikassa” teoksessa Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset (2003), s. 120-160; Tuomas Forsberg, NATO-kirja (2002); Kaarle Lagerstam, Naton muutos (2005).

Internetissä: http://www.nato.int/cps/en/natolive/index.htm ,
http://www.nato.int/cps/en/natolive/topics_49212.htm ,
http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2010/12/nato-joukoilla_tuhoisa_afganistanin_vuosi_2231150.html ,
http://www.nato.int/cps/en/natolive/topics_51105.htm ,
http://pfpdev.ethz.ch/SCORMcontent/43272/scos/7/index.pdf ,
http://www.globalpost.com/dispatch/diplomacy/101118/nato-summit-strategic-concept# ,
http://thf_media.s3.amazonaws.com/2010/pdf/wm3065.pdf ,
http://walt.foreignpolicy.com/posts/2010/03/02/time_to_get_real_on_nato ,
http://www.egmontinstitute.be/papers/11/sec-gov/SPB-16_Op-Ed-Nato.pdf .

[SULJE] [TULOSTA SIVU]