6.1 Euroopan unionin kehitys 2000-luvun alussa

6.1.1 Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka
Päätöksenteon ongelmia

Euroopan unionin kykyä tehdä päätöksiä ja vaikuttaa yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla ryhdyttiin parantamaan 2000-alkuvuosina. Taustana olivat huonot kokemukset Jugoslavian hajoamissotien aikaisesta toiminnasta. Oli osoittautunut, että EU-maat nopeasti kehittyneissä kriisitilanteissa riitelivät keskeisistä periaatteista eivätkä kyenneet sopimaan tehokkaista toimista Balkanilla puhjenneen väkivallan hillitsemiseksi.
Ulkosuhteiden hoitoa haittasi myös EU:n hajanainen päätöksentekojärjestelmä. Lähinnä sisäasioihin ja kauppapolitiikkaan keskittynyt Euroopan komissio pidettiin erossa yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteosta, joka oli jäsenmaita edustavan neuvoston vastuulla. Siinä käytetty kiertävä, puolivuosittain vaihtuva puheenjohtajuus aiheutti omat ongelmansa. Euroopan parlamentti osallistui ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla lähinnä EU:n elimien toiminnan valvontaan ilman kovinkaan suurta itsenäistä vaikutusvaltaa.

Laajeneminen etualalle
EU:n toimielimet keskittyivät rahaliiton muodostamisen ohella paljolti unionin laajentamisen kysymyksiin. Tuloksena olikin vuonna 2004 jäsenmäärän kasvattaminen peräti kymmenellä uudella valtiolla. Sitä pidettiin yleisesti osoituksena unionin suuresta merkityksestä ja vetovoimasta, mutta nopeasta laajennuksesta ennustettiin myös koituvan vaikeuksia yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteolle. Uusien jäsenmaiden poliittiset intressit poikkesivat monissa asioissa Länsi-Euroopan alkuperäisten EU-maiden näkemyksistä, ja niiden poliittinen kulttuuri oli erilaista.

Linjaerimielisyyksiä
Useat itäisen Keski-Euroopan uusista jäsenmaista asennoituivat epäluulolla Venäjään, ja myös Saksan ja Ranskan suhteen oli niiden keskuudessa varauksellisuutta. Erityisesti Puolassa ja Baltian maissa oli halukkuutta tukeutua enemmän Yhdysvaltoihin kuin luottaa EU:n turvaan mahdollisissa konflikteissa Venäjän kanssa. Nämä linjaerimielisyydet olivat tulleet esille jo suhtautumisessa keväällä 2003 alkaneeseen Irakin sotaan, kun Saksa, Ranska ja Belgia jyrkästi kieltäytyivät tukemasta Yhdysvaltoja. Silloin vastaavasti Yhdysvalloissa puhuttiin avoimesti ”uudesta Euroopasta”, jonka kanssa oli helpompi tehdä yhteistyötä kuin ”vanhan” EU-maiden ydinjoukon kanssa.

Parannusehdotuksia
Ratkaisuksi yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteon ongelmiin esitettiin yksimielisyysvaatimuksesta luopumista ja tehokkaan ulkosuhdehallinnon perustamista. Nämä ehdotukset tulivat käsittelyyn EU:n perussopimuksen uudistamisen yhteydessä. Kyseessä olivat kuitenkin vain teknisluontoiset parannusehdotukset, joilla ei voitu ratkaista geopoliittisia ongelmia eikä hälventää kansalaisten keskuudessa vallinnutta epäluuloa ”Brysselin eliittiä” kohtaan.

Reagointi kriiseihin hidasta
Pääosa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä koski kannan määrittämistä kansainvälisen politiikan tapahtumiin ja kansainvälisten järjestöjen toimintaan. Näiden lisäksi asialistalla on ollut alueellisia yhteistyö- ja kumppanuusohjelmia, kauppapolitiikkaa ja kehitysavun järjestelyjä. Unionin päätöksenteko on toiminut verraten hyvin hitaissa prosesseissa, mutta reagointi äkillisiin kriiseihin on osoittautunut jo selvästi vaikeammaksi.
EU:n uuden perussopimuksen (Lissabonin sopimuksen) puitteissa on vuodesta 2009 alkaen pyritty tehostamaan ulkosuhdehallintoa. Siihen liittyen on yhdistetty yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimet EU:n sisäisen turvallisuuden kanssa saman kokonaisuuden osaksi.

Laatikko: EU-maiden suhtautuminen Irakin sotaan 2003 (smm6laat6111)
Laatikko: Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteon kehittäminen 2000-luvun alussa (smm6laat6112)
Laatikko: EU:n laajennus ja geopoliittiset intressit 2000-luvun alkuvuosina (smm6laat6113)


6.1.2 Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka
Puolustuspolitiikan tehostamistarve

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehostamistarve koettiin 1990-luvun lopulla ilmeiseksi nimenomaan kriisinhallinnan alalla. Eurooppa-neuvoston kokouksessa Helsingissä syksyllä 1999 sovittiin monista toimista yhteisen puolustuspolitiikan kehittämiseksi. Näihin kuului kriisinhallintaan sopivien joukkojen määrittäminen ja toimintavalmiuden tehostaminen sekä johtoelinten muodostaminen. Lisäksi vuonna 2004 päätettiin EU:lle perustaa puolustusvirasto yhtenäistämään varustehankintoja ja muuta puolustuspolitiikan kehittämistä.

Turvallisuusstrategia
EU:lla on ollut vuodesta 2003 turvallisuusstrategia, jossa on määritetty tärkeimmät toimet unionia koskevien uhkien torjumiseksi. Näihin kuuluu muun muassa terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen ja hajoavista valtioista aiheutuvat ongelmat. Turvallisuusstrategian puitteissa EU on yhtenäistänyt kriisivalmiustoimia, tehostanut kehitysyhteistyötä sekä toteuttanut rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioita. Näistä suurin on Bosnia-Hertsegovinan rauhanturvaaminen vuodesta 2004, jolloin EU-joukot korvasivat Naton rauhanturvajoukot.

Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka
EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä käytettiin aluksi nimitystä ”eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka”, ja Naton piirissä puhuttiin myös ”eurooppalaisesta turvallisuus- ja puolustusidentiteetistä”. Uudessa perussopimuksessa (Lissabonin sopimuksessa), joka tuli voimaan joulukuussa 2009, määritettiin ”yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka” osaksi EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Sotilaallisen johtamiskyvyn kehittäminen
Eurooppalaisen puolustuspolitiikan kehittämistarpeista oli keskeisten EU-maiden ja Yhdysvaltojen välillä erimielisyyksiä. Saksa ja Ranska eräiden muiden Länsi-Euroopan maiden kanssa halusivat luoda unionille itsenäisen sotilaallisen johtamisjärjestelmän, kun taas Yhdysvallat lähinnä Englannin tukemana vastusti sitä pelätessään Naton merkityksen ja toimintakyvyn heikentymistä.
Kiista EU:n sotilaallisen johtamiskyvyn kehittämisestä ratkaistiin toistaiseksi kompromissilla, jonka mukaan EU:n oli määrä omissa sotilasoperaatioissaan tukeutua ensi sijassa Naton johtamisjärjestelmään. Tämäkin päätös vesittyi lähinnä Turkin vastustukseen kiisteltäessä Kyproksen asemasta. Joka tapauksessa EU:lle alettiin nyt kehittää sotilaallisen kriisinhallinnan johtoelimiä.

Kriisinhallintajoukkojen tarve
Koko kylmän sodan jälkeisen ajan on ollut meneillään EU:n ja Naton asevoimien transformaatio eli kylmän sodan aikaan rakennettujen puolustusjärjestelmien muuntaminen paremmin uusiin oloihin sopiviksi. Suurtaistelujen käymiseen tarkoitettujen armeijoiden tilalle on Euroopassa pyritty kehittämään interventio- ja kriisinhallintajoukkoja, joita voitaisiin nopeasti siirtää kaukaisillekin alueille. Nämä toimet ovat tulleet kalliiksi ja tuottaneet hitaasti tuloksia.
Oman alueen puolustamiseen Euroopan unionin voimavarat riittävät hyvin ilman Yhdysvaltojen läsnäoloakin. Yhteensä lähes 500 miljoonan asukkaan EU-valtiot ovat käyttäneet yhteen laskien 20 prosenttia maailman sotilasmenoista (yli 200 miljardia euroa) ja pitäneet aseissa kahta miljoonaa sotilasta, eikä sotilaallisia haastajia ole näköpiirissä. Siksi ei myöskään ole nähty tarvetta EU:n yhteisen puolustuksen rakentamiseen, mutta sen sijaan sotilaallista ja siviilimäistä kriisinhallintakykyä on kehitetty uusilla järjestelyillä.

Kriisinhallinta ammattilaisille
Yleisestä asevelvollisuudesta on luovuttu useimmissa länsimaissa, kun oman valtioalueen puolustaminen ei enää ole ollut tehtävälistoilla, ei ainakaan kovin korkealla sijalla. Ammattiarmeijat ovat paremmin käytettävissä ulkomaisiin tehtäviin. On kuitenkin osoittautunut vaikeaksi saada riittävästi pätevää henkilöstöä kriisinhallintatehtäviin esimerkiksi Irakiin ja Afganistaniin, sillä poliittinen motivaatio on ollut heikohko ja ammattimaistumisen myötä armeijoiden vahvuuksia on jouduttu supistamaan. Myös henkilöstön värväyksen pohja on kaventunut asevelvollisuudesta luopumisen myötä, mistä seurauksena on laatutason lasku ja pula erityisalojen osaajista.

Unionin sisäinen turvallisuus
Euroopan unionin turvallisuusstrategia vuodelta 2003 on ollut pohjana sisäisen turvallisuuden kehittämiselle. Siinä ovat keskeisellä sijalla terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden torjunta sekä joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen ja alueellisten konfliktien hallinta. Viime aikoina on erityisesti pyritty parantamaan kykyä vastata samoilla varautumisjärjestelyillä erilaisiin uhkiin ja kehittämään kriisijohtamisessa tarvittavan tilannekuvan tuottamista ja hyväksikäyttöä.
Lissabonin sopimuksen mukaisesti jäsenmaat lupaavat antaa toisilleen kaikkea tarvittavaa apua terrori-iskujen tai luonnonkatastrofien sattuessa. Vastaavasti jonkun jäsenmaan joutuessa sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi muut ovat velvollisia avustamaan sitä tarpeen vaatimilla keinoilla. Avunannon käytännön järjestelyistä ei ole toistaiseksi tehty konkreettisia päätöksiä muuten kuin lähinnä terrorismin torjunnan osalta.

Laatikko: Helsingin-päätökset vuonna 1999 EU:n kriisinhallinnan tehostamiseksi (smm6laat6121)
Laatikko: EU:n sotilaallisen johto-organisaation kehittäminen (smm6laat6122)
Laatikko: EU-maiden asevoimien rakenteelliset muutokset 2000-luvun alussa (smm6laat6123)
Laatikko: EU:n nopean toiminnan joukot (smm6laat6124)
Laatikko: Tutkimus EU-maiden asevoimista 2008 (smm6laat6125)
Laatikko: EU-maiden puolustuksen säästöohjelmat 2010 (smm6laat6126)
Laatikko: EU:n turvallisuusstrategia vuodesta 2003 (smm6laat6127)
Laatikko: EU:n sisäisen turvallisuuden kehittäminen (smm6laat6128)
Laatikko: Keskinäisen avunannon velvoite EU:ssa (smm6laat6129)


6.1.3 Unionin laajennuskysymys
12 uutta jäsenvaltiota

Ennen 2000-lukua Euroopan yhteisön ja unionin laajennukset tapahtuivat vähittäin, joten uusien jäsenmaiden sopeuttaminen yhteisön sääntöihin ja toimintakulttuuriin oli helppoa. Viimeksi vuonna 1995 Euroopan unioniin oli liittynyt kolme entistä vapaakauppaliitto Eftan jäsentä: Itävalta, Ruotsi ja Suomi. Ne olivat totutelleet Euroopan yhteisön ja sittemmin unionin toimintaan jo 1970-luvulta alkaen vapaakauppasopimuksen puitteissa.
Ennennäkemättömän suuri laajennus tapahtui vuonna 2004, kun unioniin liittyi 10 uutta jäsenmaata. Näistä suurimmat olivat entisiä Varsovan liiton jäseniä itäisestä Keski-Euroopasta: Puola, Tshekin tasavalta, Slovakia ja Unkari. Muut olivat selvästi pienempiä: kolme entistä neuvostotasavaltaa Baltiasta (Viro, Latvia ja Liettua) sekä Välimeren alueelta Slovenia, Malta ja Kypros. Vuonna 2007 jäseneksi otettiin vielä Balkanilta Bulgaria ja Romania, vaikka useat EU-maat epäilivät niiden kykyä vastata jäsenyysvelvoitteista.

Poliittisen kulttuurin erot
Suuren laajennuskierroksen tuomat uudet jäsenmaat olivat kauttaaltaan köyhempiä ja yleensä myös pienempiä kuin vanhat jäsenet. Niiden ”eurooppalaisuutta” ei sinänsä kyseenalaistettu, mutta poliittinen kulttuuri poikkesi tuntuvasti ”perinteisestä” länsieurooppalaisesta tavasta hoitaa yhteiskunnallisia asioita.
Uusien jäsenmaiden taloudellisen kehittymättömyyden vuoksi läntisessä Euroopassa odotettiin maahanmuuttajien aaltoa idästä mutta toisaalta myös tuotteille uusia markkinoita ja teollisuudelle edullisia sijoituspaikkoja matalapalkkaisille, verotustasoltaan alhaisille ja säädöksiltään vapaamielisemmille työmarkkinoille. Jossain määrin nämä odotukset ja pelot myös toteutuivat, vaikka edulliset taloussuhdanteet aluksi tasoittivat ongelmia. Pahiten itälaajennuksesta kokivat kärsivänsä länsieurooppalaiset matalapalkka-alojen työläiset, jotka sitten vaaleissa protestoivat hallituksiaan vastaan.

Laajentumisprosessi hidastunut
Euroopan unionin uutta laajennuskierrosta on valmisteltu lähinnä Balkanin suunnalle, mutta siinä ei haluta pitää kiirettä. Kroatialla on virallinen ja yleisesti tunnustettu jäsenkandidaatin asema. Myös Makedonia ja Montenegro on hyväksytty kandidaateiksi, mutta niiden suhteen on enemmän varauksia. Lisäksi Albanialle, Bosnia-Hertsegovinalle ja Serbialle on myönnetty viisumivapaus EU:n Schengen-alueelle ja muutenkin madallettu kaupan esteitä.
Euroopan unionin laajentuminen lännessä olisi verraten helppoa, mutta hallitusten EU-myönteisyydestä huolimatta kansanäänestykset ovat olleet kielteisiä Norjassa ja Sveitsissä. Islanti on myös hakenut unionin jäsenyyttä, vaikka maan kansalaiset suhtautuvat asiaan epäluulolla. Uudeksi ongelmaksi on noussut euro-alueen talouskriisi, joka on kääntänyt lännessä kansalaismielipidettä entistä vastahakoisemmaksi EU-jäsenyydelle. Käytännössä Norja, Islanti ja Sveitsi ovat jo läheisissä taloussuhteissa EU:n kanssa vapaakauppasopimuksien puitteissa. Lisäksi Sveitsi ja Norja kuuluvat myös EU:n passivapausalueeseen liityttyään Schengen-sopimukseen.

EU:n itärajan ongelmat
Euroopan unionin suhteet entisen Neuvostoliiton alueen valtioihin ovat selvästi hankalampi kysymys. Tarve helpottaa yhteyksiä unionin itärajan yli on yleisesti tunnustettu, mutta kestäviä ratkaisumalleja ei ole pystytty kehittämään. EU:n suhteet Venäjään, Valko-Venäjään ja Ukrainaan on järjestetty erillisillä kumppanuussopimuksilla, mutta niiden toimivuuteen ei olla kovin tyytyväisiä. EU-jäsenyyden ulottaminen Valko-Venäjälle, Moldovaan tai Ukrainaan on ollut esillä eri yhteyksissä, mutta käytännössä nämä hankkeet ovat parin viime vuoden aikana hiljentyneet. EU:n itäraja muodostaa Eurooppaan selvän jakolinjan, vaikka sen jyrkkyyttä ja pysyvyyttä ei mielellään EU:n piirissä virallisesti tunnusteta.

Onko Turkki Eurooppaa?
EU:n laajennushankkeiden suurin ongelma on lopulta suhtautuminen Turkkiin. Se on hyväksytty jo kauan sitten jäsenkandidaatiksi, mutta EU:n sisällä esiintyy jyrkkää vastustusta jäsenyyden kiirehtimiseksi. Vastaavasti myös Turkissa on laajaa vastarintaa EU-jäsenyyttä kohtaan, sillä vain osa turkkilaisista tuntee itsensä ”länsimaalaisiksi”. Turkilla on suuren kokonsa sekä Aasiaan painottuvan asemansa ja monien itäisten intressiensä vuoksi erityisasema Euroopan unioniin nähden. Voidaan siis varautua siihen, että Turkin suhteet Euroopan unioniin lähentyvät monin tavoin, mutta täysjäsenyydelle ei puolin eikä toisin synny riittävää yksimielisyyttä.

Laatikko: EU:n jäsenyydelle asetetut kriteerit (smm6laat6131)
Laatikko: EU:n ja entisen Neuvostoliiton alueen väliset kumppanuussuhteet (smm6laat6132)
Laatikko: Euroopan unionin suhteet Turkkiin (smm6laat6133)


6.1.4 Uusi peruskirja: Lissabonin sopimus
Kokonaisuudistuksen tarve

Euroopan unionin jäsenmaissa Maastrichtin sopimuksen 1992 jälkeen tapahtuneet poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset muutokset aiheuttivat osaltaan painetta tarkistaa unionin perussopimusta. Siihen tehdyt pienet korjaukset eivät parantaneet jo Maastrichtin sopimukseen sisältynyttä vaikeaselkoisuutta ja päätöksentekojärjestelmän hajanaisuutta, joten kaivattiin kokonaisuudistusta. Lisäksi EU:n laajentuminen vuonna 2004 monilla uusilla jäsenmailla tuotti tarpeen kehittää erityisesti unionin päätöksentekoa ja ulkosuhteiden hoitoa tehokkaammin toimivaksi.

Kilpailevia ehdotuksia
Perussopimuksen uudistamiseksi oli useita kilpailevia ehdotuksia. Aluksi voiton vei lähinnä ranskalainen näkemys, jonka mukaan Euroopan unionista tuli kehittää aidosti liittovaltio, jolla olisi myös omat valtion kaltaiset tunnuksensa, kuten perustuslaki ja hallituselimet sekä oma lippu, raha ja ”kansallislaulua” vastaava EU-hymni. Etenkin englantilaisten vastustuksen vuoksi nimitys ”perustuslaki” korvattiin ”perustuslain kaltaisella sopimuksella”. Myöskään ei hyväksytty EU:n ulkoasiainhoidosta vastaavan virkamiehen nimittämistä ”ulkoministeriksi” vaan tittelinä säilyi ”korkea edustaja”.

Kompromisseja
Jäsenvaltiot valmistelivat sopimusluonnosta hallitustenvälisessä konferenssissa, jonka työhön osallistuivat myös Euroopan unionin komissio ja parlamentti. Monien kompromissien jälkeen syntynyt ”perustuslaillinen sopimus” alistettiin useissa maissa kansanäänestykseen. Hanke koki heti vakavan takaiskun, kun kielteinen kanta voitti Ranskassa ja Hollannissa, vanhoissa Euroopan yhteisön ja unionin perustajavaltioissa. Sen jälkeen sopimustekstistä karsittiin useita liittovaltioon viittaavia piirteitä ja poistettiin myös nimitys ”perustuslaillinen sopimus”.

Lissabonin sopimus
Lissabonissa 13. joulukuuta 2007 allekirjoitetussa Euroopan unionin uudessa perussopimuksessa säilytettiin pari vuotta aikaisemmin valmistuneen ja kansanäänestyksissä hylätyn ”perustuslaillisen sopimuksen” pääsisältö. Lissabonin sopimuksella on pyritty modernisoimaan EU:n toimielimiä ja niiden työmenetelmiä, vahvistamaan unionin demokraattista hyväksyttävyyttä ja lujittamaan sen pohjautumista eurooppalaisiin perusarvoihin. Euroopan unioni määritetään sopimuksessa muistuttamaan enemmän valtioiden välistä liittoa kuin liittovaltiota, vaikka päätöksentekoa jonkin verran myös keskitettiin.

Keskeisiä uudistuksia
Kaikki 27 jäsenvaltiota ratifioivat sopimuksen valtiosääntönsä edellyttämällä tavalla, minkä jälkeen unionin uusi perussopimus, jota kutsutaan Lissabonin sopimukseksi tuli voimaan
1. joulukuuta 2009. Siinä määritetyt uudet toimielimet oli määrä perustaa vuoden kuluessa.
Perussopimuksen keskeisiä uudistuksia ovat:

  • Euroopan parlamentille annetaan enemmän lainsäädäntö- ja budjettivaltaa.
  • Jäsenvaltioiden kansanedustuslaitoksille annetaan mahdollisuus valvoa, että EU:ssa noudatetaan läheisyysperiaatetta.
  • Lisätään neuvostossa määräenemmistöäänestysten piiriin kuuluvia aloja.
  • Unionin ja jäsenvaltioiden toimivallan ja tehtävien jakoa tarkennetaan.
  • Taataan perusoikeuskirjalla kansalaisten oikeudet ja vapaudet.
  • Eurooppa-neuvostolle nimitetään vakinainen puheenjohtaja kahden ja puolen vuoden pituiseksi kaudeksi.
  • Vahvistetaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan asemaa.

Ulkosuhdehallintoa keskitetään
Lissabonin sopimuksessa on monin tavoin pyritty yhtenäistämään ja tehostamaan EU:n hallintoa ja päätöksentekoa. Entisestä jaosta ”pilareihin” on luovuttu, joten muun muassa aikaisemmin komission alaiset sisäiset ja neuvoston alaiset ulkoiset turvallisuusasiat hoidetaan nyt yhteisen katon alla ”ulkosuhdehallinnon” puitteissa. Euroopan unioni on myös määritetty oikeudellisesti päteväksi tekemään kansainvälisiä sopimuksia.

Laatikko: Hallitusten välinen konferenssi EU:n perussopimuksen valmistamiseksi 2000-luvun alussa (smm6laat6131)
Laatikko: ”Perustuslaillisen sopimuksen” hylkääminen kansanäänestyksissä (smm6laat6132)
Laatikko: Lissabonin sopimuksen pääsisältö (smm6laat6133)
Laatikko: Lissabonin sopimuksen voimaantulo (smm6laat6134)
Laatikko: Lissabonin sopimuksen mukainen EU:n ulkosuhdehallinto (smm6laat6135)


6.1.5 Euro-alue talouskriisin kourissa
Taloutta elvytetään

Maailmanlaajuiseksi levinnyt talouskriisi syksystä 2008 alkaen ravisutti myös Euroopassa yhteisvaluuttaa käyttäviä, talous- ja rahaliittoon eli euro-alueeseen kuuluvia maita. Euro-alueen pankit olivat amerikkalaispankkien ohella osallistuneet rahan lainaamiseen tuottavasti mutta heikoilla vakuuksilla, joten luottotappiot uhkasivat kaataa suuriakin pankkeja. Tällöin valtiot pelastaakseen pankkijärjestelmän romahdukselta takasivat suuren määrän lainoja ja säästöjä sekä muutenkin käyttivät julkista rahoitusta talouden elvyttämiseen.

Valtioiden budjettivajeet kasvaneet
Valtioiden takaukset ja muut julkiset menot kasvattivat nopeasti budjettivajeita, jolloin luotonantajat puolestaan nostivat korkoja havaitessaan riskien kasvavan. Euroalueella alettiin pelätä heikentyneiden talouksien, aluksi lähinnä Kreikan ja Irlannin, joutuvan maksukyvyttömiksi, jolloin seurauksena olisi suurten pankkien romahdus ja yhteisvaluutan arvon heikentyminen. Alettiin puhua jopa talous- ja rahaliiton hajoamisesta.

Kalliit pelastusoperaatiot
EU:n piirissä ryhdyttiin vuonna 2010 laajaan pelastusoperaatioon, jolloin vaikeuksiin joutuneiden valtioiden tueksi kerättiin kymmenien miljardien eurojen takuurahastoja, yhteismäärältään noin 700 miljardia euroa. Hankkeesta syntyi kuitenkin sekä periaatteellisia että käytännön toteutuksen kiistoja, jotka horjuttivat luottamusta euro-alueen ja koko EU:n tulevaisuuteen. Kävi ilmi, että monissa maissa oli talouden huonoa tilaa peitelty jopa väärentämällä tilastoja, ja sijoitusten oli annettu kasvaa ”kupliksi” ilman riittäviä katteita. Tiukempaa talouskuria noudattaneiden maiden kansalaiset eivät halunneet ryhtyä maksamaan tuhlareiden velkoja.

Taustalla reaalitalouden ongelmat
Pankki- ja rahoituskriisien taustalla ovat olleet reaalitalouden ongelmat monissa EU-maissa, kun talouskehitys vuosina 2008–2009 polki paikallaan tai kääntyi negatiiviseksi. Julkisen talouden velkataakka kasvoi koko unionin alueella arveluttavan suureksi. Siitä syntyi tarve säästöihin ja kulujen leikkauksiin, joilla kuitenkin on kansalaisten ostovoimaa ja samalla elintasoa alentava vaikutus. Säästötoimet herättivät vastalauseita, jotka ilmenivät muun muassa laajoina lakkoina ja mielenosoituksina. Monessa EU-maassa yhteiskunnallinen ilmapiiri kiristyi, kun tavalliset ihmiset kokivat joutuvansa pankkien liiallisen voitontavoittelun ja riskinoton maksumiehiksi.

Talouskehitys epätasaista
Euroopan unionin alueella talouden kehitys on viime vuosina ollut varsin epätasaista. Saksan talous on selvinnyt parhaiten, kun taas reuna-alueilla taantuma on selvästi vakavampaa laatua. Epäyhtenäinen kehitys on kasvattanut epäilyksiä yhteisvaluutan toimivuuden suhteen, eikä luottamuksen palauttamisen keinoista vallitse kovinkaan suurta yksimielisyyttä.
Vuosien 2010–2011 osalta euroalueen bruttokansantuotteen vuosikasvun on ennustettu jäävän alle kahteen prosenttiin. Saksa johtaa vuonna 2010 euroalueen talouskehitystä 3,6 prosentin kasvuennusteella, ja vuoden 2011 ennuste on hieman sen alle. Tämä merkitsee, että nopeaa nousua ei ole näköpiirissä ja myös EU:n talouskehityksen jakaantuminen pohjoisen ja etelän välillä syvenee.

Rahoituskriisistä nationalismin nousu?
Vuonna 2010 pyrittiin Euroopan unionille kehittämään mekanismeja, joilla lievennettäisiin talouden epätahtisuutta ja estettäisiin suurten budjettivajeiden syntyminen. Vaatimukset keskitetymmästä talouspolitiikasta talous- ja rahaliitossa tai koko EU:n alueella viittaavat kriitikoiden mielestä liittovaltiokehitykseen ja kansallisen päätöksentekovallan kaventamiseen. Monien maiden protestiliikkeet saavat voimansa tällaisten toimien vastustamisesta.
Talouskriisin yhtenä seurauksena on ollut kansallismielisten puolueiden tai protestiliikkeiden voimistuminen. Selvimpänä tämä näkyi Unkarissa, kun radikaalit oikeistopuolueet vuonna 2010 saivat suuren vaalivoiton ja sen turvin pääsivät ehdottoman enemmistön takaamaan valtaan parlamentissa. Läntisen Euroopan vanhoissa EU-maissa alettiin seurata suurella epäluulolla tuollaista kehitystä, joka saattaa johtaa nationalismin nousuun ja Euroopan unionin arvojen vastaiseen poliittisen kehitykseen itäisessä Euroopassa.

EU:n kilpailukyky heikentymässä
Euroopan unionin tulevaisuudesta huolestuneet ovat kiinnittäneet erityistä huomiota siihen, että monet talouden mittarit osoittavat kilpailukyvyn heikentymistä etenkin suhteessa Aasian kasvaviin talouksiin. Samalla kun Euroopasta on siirtynyt paljon tuotantoa Kiinaan ja Intiaan, kiinalainen rahapääoma pesiytyy Eurooppaan. Tästä arvioidaan seuraavan myös poliittista riippuvuutta rahoittajista.

Laatikko: Talous- ja rahaliitto 2000-luvulla (smm6laat6141)
Laatikko: Syitä Euroopan unionin alueen talousvaikeuksiin vuosina 2008-2010 (smm6laat6142)
Laatikko: Euroalueen talouden vakautustoimet vuonna 2010 (smm6laat6143)
Laatikko: Talouskriisin herättämiä poliittisia reaktioita EU-maissa (smm6laat6144)
Laatikko: ”Kiinan kotka tekee pessänsä Eurooppaan” (HS 10.1.2011) (smm6laat6145)


Kirjallisuutta: Avain EU-käsitteisiin (Eurooppa-tiedotus 2008); CFSP+PESC+GASP=YUTP? Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehityslinjoja (toim. Burkhard Auffermann ym. 1999); Developments in the European Union (1999); Desmond Dinan, Europe Recast. A History of European Union (palgrave macmillan, 2004); Peter Ekholm– Aarne Nurmio, Suunnaton EU? Kysymyksiä Euroopan tulevaisuudesta (SITRA, 1999); European Security and Defence Policy. The First 10 Years (1999-2009) (eds. Giovanni Grevi, Damien Helly, Daniel Koehane, ISS, Paris 2009); Kansalainen ja Eurooppa (kirj. Pauli Arola ym. Helsinki 2007); Ivan Krastev – Mark Leonard, The Spectre of a Multipolar Europe (European Council on Foreign Relations, October 2010); Marginaalista ytimeen. Suomi Euroopan unionissa 1989-2003 (toim. Alexander Stubb, Tammi, Helsinki 2006); Nicholas Moussis, Guide to European Policies (15. ed. European Study Service 2010); Neill Nugent, The Government and Politics of the European Union (7. ed. palgrave macmillan 2010); Hanna Ojanen et al. Non-Alignment and European Security Policy (2000); Tapani Paavonen, A New World Economic Order. Overhauling the Global Economic Governance as a Result of the Financial Crisis, 2008-2009 (FIIA Report 2010: 24); The EU Expansion.Communicating Shared Sovereignty in the Parliamentary Elections (ed. Lynda Lee Kaid, Peter Lang 2008); Teija Tiilikainen, Selvitys Euroopan unionin Lissabonin sopimukseen sisältyvän keskinäisen avunannon velvoitteesta (Ulkoasiainministeriön julkaisuja 2/2008).

Internetissä: http://europa.eu/lisbon_treaty/index_fi.htm ,
http://europa.eu/abc/12lessons/lesson_11/index_fi.htm ,
http://europa.eu/abc/12lessons/lesson_7/index_fi.htm ,
http://www.consilium.europa.eu/uedocs/cmsUpload/031208ESSIIFI.pdf ,
http://ec.europa.eu/economy_finance/focuson/crisis/2010-11_en.htm ,
https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/geos/ee.html

[SULJE] [TULOSTA SIVU]