5.7 ”Uusi maailmanjärjestys”: kansainvälistä yhteistyötä ja valtakamppailua

5.7.1 ”Suuren muutoksen” selityksiä ja vaikutuksia
Kylmän sodan jälkitila

Kylmän sodan jälkeistä aikaa on kestänyt vasta kaksi vuosikymmentä, mutta siihenkin on sisältynyt kaksi hyvin erilaista ajanjaksoa. Niistä ensimmäistä, 1990-luvulla vallinnutta vaihetta voidaan Euroopassa nimittää kylmän sodan jälkitilaksi, jolloin voittoisan ”lännen” ehdoilla mutta paljolti myös yhteistyössä hävinneen ”idän” kanssa purettiin kahden vastakkaisen blokin järjestelmää ja laajennettiin läntistä demokratiaa ja markkinataloutta itäiseen Eurooppaan. Vasta vuosikymmenen loppupuolella alkoi Itä-Euroopassa ja Balkanilla talous vahvistua ja poliittinen järjestelmä vakiintua. Läntisessä Euroopassa keskityttiin lähinnä Euroopan unionin rakenteiden perustamiseen ja vahvistamiseen.
 
Globalisaatio
Myös muualla maailmassa kylmän sodan asetelmia purettiin, ja samalla luotiin uusia edellytyksiä taloudelliselle nousulle. Markkinatalous ja jossain määrin myös demokratisointi etenivät globalisaation myötä. Aasian ja Etelä-Amerikan maissa elettiin verraten rauhallista aikaa, jolloin saatiin hyvä pohja talouden nousulle huolimatta itäistä Aasiaa tilapäisesti häirinneestä valuutta- ja maksukriisistä 1990-luvun loppupuoliskolla.
 
YK:n arvovalta koetuksella
Kosovon sota keväällä 1999 ja terrori-iskut Yhdysvaltoihin syksyllä 2001 olivat maailmanhistorian mittakaavaan sijoitettuina verraten pieniä tapahtumia, mutta niihin reagoitiin voimakkaasti. Yhdysvaltojen johtaman Naton aseellinen interventio Jugoslaviaa vastaan herätti erityisesti Venäjällä ja Kiinassa mutta myös muualla vastalauseita läntistä ”humanitaaristen interventioiden” oppia vastaan. Ne eivät hyväksyneet valta-asemaan nousseiden länsimaiden oikeutta yksipuoliseen voiman käyttöön ilman YK:n valtuutusta tai suurvaltojen yhteistä sopimusta.
 
Terrorisminvastainen sota
Lopullisesti kylmän sodan jälkitila päättyi syksyllä 2001, kun Yhdysvallat käynnisti massiivisen sotakoneiston käymään maailmanlaajuisesti ”terrorisminvastaista sotaa”. Sen lähtökohdista vallitsi suurvaltojen kesken periaatteellinen yksimielisyys, joka kesti vielä Afganistanin sodan alkuvaiheet, mutta Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin vuonna 2003 herätti laajaa vastarintaa. Vahvin reaktio koettiin muslimimaailmassa, mutta myös monissa Euroopan maissa sekä Aasiassa ja Etelä-Amerikassa sodan aloittaminen tuomittiin vähintään hiljaisesti pidättymällä tukemasta sitä.
 
USA:n johtoasema
Yhdysvaltojen sitoutuminen pitkiin sotiin Lounais- ja Keski-Aasiassa kulutti johtavan suurvallan voimia ja poliittista arvovaltaa jopa enemmän kuin monet kriitikot olivat osanneet varoittaa. Presidentti Bushin ”ennalta ehkäisevien hyökkäyksien oppi” koettiin suuressa osassa maailmaa uudenlaiseksi kolonialismiksi ja Yhdysvaltojen aatteelliseksi ristiretkeksi. Valtiot eivät ehkä uskaltaneet vastustaa Yhdysvaltoja kovinkaan näyttävästi, mutta ne eivät myöskään hyväksyneet sen yksipuolista sanelupolitiikkaa ja voiman käyttöä.
 
Aasian talouden nousu
Muutamassa vuodessa kehittyi asetelma, jossa Yhdysvallat lähimpine eurooppalaisine liittolaisineen sitoi voimiaan ja ennen kaikkea rahavarojaan Irakin ja Afganistanin sotiin kaukana Aasiassa, samalla kun aasialaiset maat, ennen kaikkea Kiina, kasvattivat voimakkaasti talouttaan. Venäjä, Intia, Brasilia ja monet muut ”voimistuvat taloudet” hyötyivät myös tilanteesta pysyttelemällä erossa Yhdysvaltojen käymistä sodista.
Syksyn 2001 jälkeistä vuosikymmentä on toistaiseksi vaikea nimetä täsmällisesti, mutta sille on ollut leimaa-antavaa yhtäläisesti Yhdysvaltojen käymä ”terrorismin vastainen sota” ja aasialaisten talousmahtien nousu. Molemmat kehityskulut ovat vieneet voimakkaasti eri suuntiin, jolloin maailman voimasuhteiden muutos kiihtyi. Vuosikymmenen lopulla, syksystä 2007 alkoi Yhdysvalloista levitä pankkikriisi, joka muuttui kohta laajaksi talouskriisiksi. Sen seurauksena johtavat länsimaat pankkijärjestelmää ja tuotantoa tukiessaan joutuivat lainaamaan suuret määrät rahaa lähinnä Aasiasta, jolloin vajeet kasvoivat ennennäkemättömän suuriksi.
 
Länsi talouskriisin kourissa
Vuoden 2010 kuluessa kriisi iski täydellä voimalla myös Euroopan unionin talous- ja rahaliittoon, jolloin euron pelastusoperaatioissa tarvittiin lisää lainarahaa Aasiasta. Viimeistään tässä vaiheessa myös eurooppalaiset havahtuivat huomaamaan, kuinka voimakkaasti taloudellisten voimasuhteiden muutos heijastuu myös poliittisiin valtasuhteisiin. Syiden syvempi analyysi ja johtopäätösten teko on vasta pääsemässä alkuun, joten vuoden 2011 alussa ei ollut vielä helppoa hahmottaa kovinkaan tarkkaa kuvaa maailman kokonaistilanteen muutoksesta.
 
5.7.2 Yhteistyön ja valtakamppailun maailma
Yhteistyön tarve

Maailmanpolitiikka on yhdistelmä yhteistyötä ja valtakamppailua, jotka painottuvat tilanteen mukaan. Kylmän sodan jälkeisenä aikana on lyhyessä ajassa koettu vaihtelua noiden ääripäiden välillä.
Yhteistyö voi olla alueellista, esimerkkinä EU tai pohjoismaat, liittoutumiseen perustuvaa, esimerkkinä Nato tai Yhdysvaltojen johtamat tilapäiset (ad hoc-) liittoutumat Irakia vastaan, tai se voi olla maailmanlaajuista ”globalisaatiota”, jolloin YK:n ja Maailman kauppajärjestön puitteissa sovitaan yhteisistä pelisäännöistä ja niitä ollaan valmiit myös noudattamaan. Yhteistyö on viimeaikaisen kehityksen myötä tullut yhä tärkeämmäksi, mutta yhteistyön muodot, laajuus ja intensiteetti vaihtelevat suuresti.
 
Kansallinen itsemääräämisoikeus
Kansallinen itsemääräämisoikeus (suvereniteetti) on edelleen kansainvälisten suhteiden perusta, mikä on tunnustettu myös YK:n peruskirjassa. Pitkälle menevissä yhteistyöjärjestelyissäkin se vaikuttaa olennaisesti, sillä jokaisen maan johtajat ovat menestymisestä ja hyvinvoinnista viime kädessä vastuullisia omille kansalaisilleen. Siihen kuuluu myös varautuminen konflikteihin ja muihin kriiseihin, joiden sattuessa valtiot pitävät tiukasti kiinni omista eduistaan. Siksi valtioiden turvallisuuspoliittinen ja taloudellinen toimintavapaus halutaan säilyttää mahdollisimman suurena myös yhteistyön oloissa. Tällöin yhteistyö nähdään lähinnä voimavarojen tehokkaan käytön mahdollistajana ja vastavuoroisina palveluksina ilman syvempää integraatiota tai sitoutumista.
 
Alueellinen yhteistyö
Myös alueellinen yhteistyö painottuu useimmiten joko talouteen tai turvallisuuspolitiikkaan. Euroopan unioni pyrkii lisäksi syventämään integraatiota lähes kaikilla aloilla, ja siinä mielessä se on hyvin pitkälle edennyt yhteistyöorganisaatio, jota hyvällä syyllä kutsutaan yhteisöksi. Sen sijaan Aasiassa ja Etelä-Amerikassa alueellinen yhteistyö on toistaiseksi painottunut lähinnä talouteen, ja turvallisuuspolitiikan alalla yhteistoiminta on enemmän kahdenvälistä. Tästä esimerkkeinä ovat Yhdysvaltojen sopimukset tukikohdista ja sotilasyhteistyöstä useiden valtioiden kanssa sekä Kiinan toiminta Shanghain yhteistyöorganisaatiossa ja myös kahdenvälisesti Pakistanin kanssa.
 
Valtioiden välinen kilpailu
Valtioiden välinen kilpailu on poliittisen realismin näkemyksen mukaisesti kansainvälisen politiikan normaalitila huolimatta samanaikaisista tai vuorottelevista yhteistyön kausista. Kilpailun muodot ja välineet vaihtelevat kehityksen myötä. Perinteisen sotilaallisen voiman sijalle on tullut yhä enemmän taloudellinen kilpailu, joka nykyisin leimaa kansainvälistä politiikkaa.
 
Geopolitiikka
Maantieteellisten tekijöiden ja politiikan suhdetta on nimitetty geopolitiikaksi. Se voidaan ymmärtää joko määrääväksi tekijäksi valtioiden välisissä suhteissa ja selittämässä varsinkin suurvaltojen käyttäytymistä, tai geopoliittiset tekijät voidaan ymmärtää yhdeksi näkökulmaksi muiden ohella arvioitaessa kansainvälistä politiikkaa. Geopolitiikka yhdistetään poliittiseen realismiin, silloin kun sitä pidetään merkittävänä tai jopa määräävänä tekijänä selittämään valtioiden turvallisuuspoliittisia intressejä ja pyrkimyksiä.
 
Uusi geopolitiikka
Sotilaallisella voimalla on klassisessa geopolitiikassa ollut keskeinen merkitys yhdistyneenä maantieteellisiin tekijöihin.”Uusi geopolitiikka” painottaa nykyisin yhä enemmän taloudellisia ja kulttuurisia voimavaroja tarkasteltuna maantieteellisten kokonaisuuksien puitteissa. Taloudellisen voiman tuloa sotilaallisen voiman sijaan korostava oppi on nimitetty geopolitiikkaa soveltaen ”geoekonomiaksi”. Vastaavasti sotilaallisen voiman ja maantieteellisten tekijöiden yhteyttä on jo kauan nimitetty geostrategiaksi.
 
Suomi geopolitiikassa
Yhteistä noille eri lähestymistavoille on alueellisten tekijöiden tärkeyden tunnustaminen valtioiden turvallisuuspolitiikassa. Esimerkiksi Suomi voidaan määrittää fyysisen maantieteen perusteella laajan Euraasian niemekkeellä Pohjois-Euroopassa Itämeren ja Jäämeren välissä sijaitsevaksi harvaanasutuksi maaksi, jossa on paljon metsiä ja järviä. Geopoliittisesti on kuitenkin tärkeämpää kuuluminen pohjoismaihin ja Euroopan unioniin, joskin sijaiten kaukana sen sydänalueilta, sekä suurvalta Venäjän rajanaapuruus.
 
Kansainvälisen kilpailun keinot
Valtiot pyrkivät hyötymään geopoliittisesta sijainnistaan ja samalla torjumaan siitä aiheutuvia uhkia. Kansainvälisen kilpailun keinot vaihtelevat yleistilanteen mukaan. Sotilaallisen voiman käyttö on nykymaailmassa osoittautunut epätaloudelliseksi, joten sotiin joutumista pyritään välttämään. Poikkeuksena tästä säännöstä voitiin pitää jo Yhdysvaltojen interventiota Jugoslaviaan vuonna 1999 sekä erityisesti hyökkäyksiä Afganistaniin ja Irakiin, mutta ne ovatkin osoittautuneet virheelliseen tilannearvioon pohjautuneiksi sekä taloudellisesti ja poliittisesti raskaiksi taakoiksi.
Valtioiden taloudellinen kilpailu on nykyisinkin läsnä kaikkialla, vaikka globalisaation edistymisen myötä se poikkeaa 1900-luvun asetelmista. Rahavirtojen ohjailu ja rahapääomien muodostus nousivat jo erittäin merkittäviksi tekijöiksi, kunnes vuosien 2008-2009 talouskriisi on jälleen nostanut reaalitalouden arvostusta.
 
5.7.3 Asevarustelun uudet painopistealueet
Maailman sotilasmenot

Maailman sotilasmenot supistuivat kylmän sodan päättymisen myötä 1990-luvun kuluessa noin puoleen mutta ovat taas 2000-luvulla olleet selvästi kasvusuunnassa ylittäen jo vuoden 1990 tason. Alueelliset erot ovat huomattavat ja myötäilevät verraten tarkoin turvallisuuspoliittisen tilanteen kehitystä.
Yhteenlaskettuna maailman sotilasmenot olivat vuonna 2009 noin 1500 miljardia USA:n dollaria vastaten 2,7 prosentin osuutta maailman kokonaistuotannosta. Kasvu edelliseen vuoteen verrattuna oli kuusi prosenttia, mitä voi pitää jo merkkinä uudesta varustelukilvasta Aasian eteläisillä ja itäisillä alueilla. Kasvuun ovat vaikuttaneet myös Irakin ja Afganistanin sotien kustannukset.
 
Alueellisia eroja
Maailmanlaajuinen talouskriisi 2008-2009 ei vielä vaikuttanut varustelumenojen nousua hillitsevästi, koska monessa maassa myös sotatarviketuotantoon sijoitettiin elvyttävää rahoitusta. Vuonna 2010 julkisen talouden kasvavat vajeet pakottivat jo monet eurooppalaiset valtiot jyrkästi supistamaan sotilasmenojaan, ja tämä kehitys tulee jatkumaan lähivuosina. Sen sijaan on nähtävissä sotilasmenojen selvä kasvusuuntaus nimenomaan Aasiassa.
 
USA
Maailman sotilasmenoista Yhdysvallat käyttää noin puolet, vaikka mukaan ei otettaisi kaikkia sotakustannuksiakaan. Kokonaisuudessaan menot Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden ylläpitämiseksi kohoavat vuositasolla noin 900 miljardiin dollariin, mikä merkitsee noin kuutta prosenttia BKT:sta ja yli puolta koko maailman vastaavista kustannuksista. Kun Yhdysvaltojen tuotanto kattaa vain 20 prosenttia ja väkiluku viisi prosenttia maailman kokonaisuudesta, on sen ”militarisoitumisen aste” selvästi yli maailman keskitason. Tässä kuvastuvat globaalin suurvallan aseman säilyttämisen vaatimat korkeat kustannukset.
 
Varustelumenojen jakaantuminen
Läntisen Euroopan maat yhteensä kuluttavat lähes neljänneksen, joten “lännen” osuus on yli 70 prosenttia. Kiinan osuus maailman varustelumenoista on noin 7, Ranskan hiukan yli 4, Englannin noin 4 ja Venäjän 3,5 prosenttia. Huomiota herättää, että kaksi eurooppalaista maata on käyttänyt yhdessä sotilasmenoihinsa enemmän rahaa kuin Kiina. Tosin tähän tilanteeseen on jo tulossa muutos.
 
Laatikko: Maailman sotilasmenojen jakaantuminen (smm5laat5731)

5.7.4 Ennusteita maailman kehityksestä
Voimasuhteiden muutos

Viime aikoina ennusteet maailman tulevaisuudesta ovat paljolti keskittyneet taloudellisten voimasuhteiden kehityksen arviointiin ja toisaalta ”maapallon tilaan” luonnontieteellisestä näkökulmasta. Verraten vähälle ovat jääneet geopoliittiset ja turvallisuuspoliittiset skenaariot tilanteen kehitysmahdollisuuksista verrattuna 1990-lukuun, jolloin pohdittiin kylmän sodan päättymisen vaikutuksia.
Vuosikymmenen takaiset arviot kulttuurien tai sivilisaatioiden välisestä kamppailusta sekä toisaalta Yhdysvaltojen geopoliittisista ja geostrategisista intresseistä ovat edelleenkin mukana maailman kehitysarvioissa, mutta Aasian nousu on saanut selvästi enemmän huomiota osakseen. Yhdysvaltoja ei enää yleisesti nähdä keskusvaltana, jonka ympärillä kansainvälinen politiikka pyörii, kuten oli yleistä vielä 2000-luvun alkuvuosina.
 
Kaksi supervaltaa
Hyvin tavallinen ennuste parin lähivuosikymmenen ajalle on kahden supervallan, Yhdysvaltojen ja Kiinan, kohoaminen muiden yläpuolelle ”kahden ryhmäksi”. Näiden alapuolella tulisivat olemaan ”toisen rivin suurvaltoina” Intia, Venäjä, Japani ja ehkä myös Brasilia. Euroopan unionia on ollut vaikea hahmottaa tällaisissa arvioissa, joita on tehty lähinnä Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Venäjällä.
 
Euroopan unioni ”kolmas voima”
EU:n yhteenlaskettu taloudellinen voima sijoittaa sen maailmantaloudessa ensimmäiselle sijalle ja myös ennusteissa Yhdysvaltojen ja Kiinan rinnalle ”kolmanneksi voimaksi”, mutta unionin poliittinen vaikutusvalta on niitä vähäisempi. Tätä selitetään EU:n erityisluonteella nimenomaan talousyhteisönä sekä sillä, etteivät jäsenvaltiot halua luovuttaa turvallisuuspoliittista valtaa ylikansallisille toimielimille. EU:n alueelliset suurvallat eivät nykyisin yksinään erotu maailmanpolitiikassa kovin merkittävinä toimijoina, vaikka niillä on yhä vaikutusta etenkin talouden ja kulttuurin alalla.
 
Laatikko: Yhdysvalloissa esitettyjä näkemyksiä maailman kehityksestä (smm5laat5741)
Laatikko: Stratforin 100 vuoden ennuste (smm5laat5742)


Kirjallisuutta: George Friedman, The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century (Anchor Books, New York 2009); Global Trends 2025. A Transformed World (US Government 2008); Harto Hakovirta, Maailmanpolitiikka. Teoria ja todellisuus (Tampere 2002); Risto Hyvärinen – Jaana Pukkila, Katse itään, kuinka Aasian nousu muuttaa maailman (Atena, Jyväskylä 2009); Christophe Jaffrelot (ed.), Emerging States. The Wellspring of a New World Order (Hurst & Company, London 2008); Prag Khanna, Der Kampf um die Zweite Welt. Imperien und Einfluss in der neuen Weltordnung (Berliner Taschenbuch Verlag, 2009); John Mearsheimer, “Imperial by Design”, The National Interest, Jan-Feb 2011 (http://nationalinterest.org/article/imperial-by-design-4576 ); Tapani Paavonen, A New World Economic Order. Overhauling the Global Economic Governance as a Result of the Financial Crisis, 2008-2009 (FIIA Report 2010: 24); Gabor Steingart, Weltkrieg um Wohlstand. Wie Macht und Reichtum neu verteilt warden (Piper, München 2008); Joseph Stiglitz, Globalization and its Discontents (Allen Lane 2002); The Military Balance 2010 (IISS, London 2010); “The World Ahead”, Foreign Affairs, November-December 2010; Osmo Tuomi, Uusi geopolitiikka (Gaudeamus, 1996); Immanuel Wallerstein, The Decline of American Power. The U.S. in a Chaotic World (The New Press, New York 2003).

Internetissä: http://www.globalissues.org/article/75/world-military-spending ,
http://www.sipri.org/yearbook/2010/05 ,
 

[SULJE] [TULOSTA SIVU]