5.3 Afrikka: mahdollisuuksien maanosa

5.3.1 Afrikan historialliset taustat ja maantieteelliset piirteet
”Musta maanosa”
Eurooppalaisille Afrikka oli pitkään ”musta maanosa”, josta ei paljon tiedetty mutta josta ryöstettiin säälimättä orjia ja raaka-aineita. Euroopplaiset siirtomaavallat taistelivat myös keskenään Afrikan alueiden omistuksesta vielä 1900-alkupuolella. Siirtomaavallan purkautuminen 1900-luvun toisella puoliskolla jätti monet Afrikan maat alttiiksi sisällissodille, jotka aluksi liittyivät kylmän sodan kilpailuasetelmaan itäisen ja läntisen blokin välillä. Omana erikoisuuteen olivat entisen brittiläisen imperiumin maat Etelä-Afrikka ja Etelä-Rhodesia (nykyinen Zimbabwe), jotka harjoittivat tiukkaa rotuerottupolitiikkaa aina 1990-luvulle saakka.
Kylmän sodan päättyminen rauhoitti tilannetta Portugalin entisissä siirtomaissa Angolassa ja Mosambikissa mutta toisaalta synnytti myös uusia sisäisiä taisteluja Sudaniin, Kongoon ja Länsi-Afrikkaan. Nämä sodat ovat olleet luonteeltaan erittäin raakoja ja aiheuttneet suuria tuhoja.

Pohjois-Afrikka
Historiansa puolesta Saharan pohjoispuolinen Afrikka liittyy enemmän Välimeren piiriin ja Euroopan kehitykseen kuin mustan Afrikan yhteyteen. Pohjois-Afrikka oli kaksi vuosituhatta sitten ollut pitkään Rooman imperiumin osa, minkä jälkeen se kuului arabikulttuurin ja Ottomaanien valtakunnan piiriin, kunnes joutui 1800-luvulla eurooppalaisten siirtomaaherruuden alaiseksi. Vapautuminen siirtomaavallasta toisen maailmansodan jälkeen oli useille Pohjois-Afrikan maille, ennen kaikkea Algerialle, vaivalloista ja väkivallan sävyttämää.

Laatikko: Afrikan poliittisen maantieteen piirteitä (smm5laat5311)
Laatikko: Arvioita Afrikan konfliktien syistä ja tuhoista (smm5laat5312)

5.3.2 Eteläisen Afrikan tilanteen vakiintuminen
Vallanvaihto onnistui
Etelä-Afrikassa sisäpolitiikka oli rotuerottelun päättymisen jälkeen 1990-luvulla varsin varovaista ja vanhojen riitojen uudelleenpuhkeamista välttelevää. Vallanjako valkoisten ja mustien kesken sujui lopulta hyvin, joskin siihen liittyi jonkin verran yhteiskunnallista tehottomuutta virkapaikkoja uudelleenjärjesteltäessä. Mikään osapuoli ei kuitenkaan halunnut synnyttää siinä yhteydessä repiviä riitoja. Myös Nelson Mandelan henkinen esikuva on vaikuttanut rauhoittavasti tilanteeseen vielä sen jälkeenkin, kun hän erosi valtion johdosta vuonna 1999. Mandelan seuraajat eivät ole olleet yhtä arvostettuja mutta ovat silti selviytyneet tyydyttävästi tehtävistään.

Vahva talous
Talouden kehitys Etelä-Afrikassa on ollut suotuisaa, sillä vallanvaihdosta huolimatta myös valkoinen väestönosa halusi jatkaa tuotantoa ja liiketoimia entiseen tapaan. Talous koki voimakkaan nousukauden, joten Etelä-Afrikka on pysynyt bruttokansantuotteella mitattuna maanosan huippumaana ja lähes 50 miljoonan asukkaan väestönsä vuoksi poliittisesti merkittävänä.

Varovainen ulkopolitiikka
Etelä-Afrikan ulkopolitiikka on tähdännyt ennen kaikkea naapurimaita repineiden sisällissotien lopettamiseen ja rauhanomaisten naapurisuhteiden aikaansaamiseen. Tällä on ollut vaikutusta etenkin Angolaan ja Mosambikiin, jotka olivat kylmän sodan aikana kärsineet pahoin ulkomaiden tukemien ryhmittymien välisistä sisällissodista ja niihin liittyneistä Etelä-Afrikan valkoisen hallituksen tekemistä interventioista.

Asevoimille rauhanturvatehtävä
Etelä-Afrikan vahvoja asevoimia alettiin 1990-luvulla sopeuttaa rotusorron, sissisotien ja interventioiden päättymisen myötä rauhalliseen kehitykseen. Vallanjako mustien ja valkoisten sotilaiden kesken onnistui hyvin, ja asevoimat tyytyivät poliittisen johdon määräysvaltaan. Armeijan päätehtäväksi alettiin nähdä valmistautuminen rauhanturvaamiseen, joskin pitkien etäisyyksien vuoksi sitä ei ole voitu käyttää kovin tehokkaasti Keski- ja Länsi-Afrikassa jatkuneiden väkivaltaisten kriisien hallintaan.

Epävakautta ja edistystä
Rikkaiden ja köyhien välistä eriarvoisuutta ei Etelä-Afrikassa ole kyetty poistamaan, vaan yhteiskunnallisen jännityksen ja epävakauden jatkuminen näkyy muun muassa laajana rikollisuutena. Toisaalta ongelmaksi ovat kehittyneet Etelä-Afrikkaan naapurimaista tulvivat pakolaiset ja maahanmuuttajat, jotka päätyvät yleensä asumaan slummeihin. Yhteiskunnan vakautta ja hallinnon hyvää organisointikykyä todistivat puolestaan vuonna 2010 kunnialla läpiviedyt jalkapallon maailmanmestaruuskisat. Niiden aikana ei tapahtunut pahoja järjestyshäiriöitä eikä rikollisuus kasvanut.

Zimbabwe sekasorrossa
Eteläisen Afrikan maista pahimmat kehityksen takaiskut koettiin Zimbabwessa, missä valkoisen hallituksen rotuerottelupolitiikan päättymisen jälkeen valtaan noussut diktatorinen johtaja Robert Mugabe apulaisineen saattoi maan talouden sekasortoon. Naapurimaat, Etelä-Afrikka mukaan luettuna, ovat olleet haluttomia puuttumaan Zimbabwen sisäpolitiikkaan, joka vasta pitkän ajan kuluessa on hieman vakiintunut ja suoranainen nälänhätä on saatu päättymään.

Portugalin entiset siirtomaat Angola ja Mosambik ovat raskaiden vapautus- ja sisällissotien jäljiltä vähitellen toipuneet, mutta niiden väestön elintaso on edelleen matalalla. Angolan öljyrikkaudet ovat kylläkin houkutelleet ulkomaisia sijoittajia.

Laatikko: Etelä-Afrikan poliittinen elämä 2000-luvun alkuvuosina (smm5laat5321)
Laatikko: Etelä-Afrikan talouskehitys (smm5laat5322)
Laatikko: Etelä-Afrikan luonnonvarat (smm5laat5323)
Laatikko: Etelä-Afrikan asevoimat 2000-luvulla (smm5laat5324) (mm JAS-hankinta)
Laatikko: Zimbabwen sekasortoinen hallinto (smm5laat5325)

5.3.3 Länsi-Afrikan sisällissodat rauhoittuivat
Sisäisiä levottomuuksia
Länsi-Afrikan maita ryöstettiin siirtomaakaudella häikäilemättä, yhteiskunnan kehittäminen laiminlyötiin eikä itsenäistyminen suinkaan vakiinnuttanut niiden tilannetta. Seurauksena on ollut sisäisiä levottomuuksia lähes kaikissa alueen maissa. Erityisen paha vaihe oli 1990-luku, jolloin muun muassa Sierra Leonessa ja Liberiassa käytiin jopa Afrikan oloihin nähden hyvin raakaa sisällissotaa. Sen vaikutukset levisivät myös naapurimaihin.

Rauhanturvaoperaatiot onnistuivat
YK:n johtamat ja alueellisen yhteistyöorganisaation tukemat rauhanturvaoperaatiot saivat nuo sodat rauhoittumaan 2000-luvun alussa, mutta epävakaisuus silti jatkui Länsi-Afrikan maissa. Yhtenä syynä ovat siirtomaakaudelta periytyneet mielivaltaiset valtioiden rajat sekä valtioiden etnis-kulttuurinen hajanaisuus ja yhteiskuntarakenteen heikkoudet. Näihin ongelmiin liittyvät läheisesti talouden huonot edellytykset.

Avainasemassa on alueen suurimman ja luonnonvarojensa puolesta tärkeimmän maan Nigerian kehitys. Siellä on käyty ajoittain sisäisiä taisteluja sekä etelän rannikon öljyalueilla että pohjoisempana sisämaan heimojen asuinalueilla. Suurelta yhteenotolta on viime aikoina vältytty.

Norsunluurannikon kriisi
Tuoreista ongelmista esimerkkinä ovat vuoden 2010 lopulla Norsunluurannikon presidentinvaalin tulokseen liittyneet kiistat, joita on yritetty ratkaista muun muassa YK:n, Länsi-Afrikan talousyhteisön (ECOWAS) ja entisen siirtomaaisännän Ranskan avustuksella. Luonnonvaroiltaan verraten rikkaan ja liikenneyhteyksiensä puolesta verraten hyvät edellytykset omaavan 20 miljoonan asukkaan maan sisäpoliittiset kiistat ovat jatkuneet muutaman vuoden takaisen sisällissodan jälkeen. Lisäksi ympäristön saastumisongelmat sekä maan sietokykyyn nähden liiallinen väestö antavat aiheen olettaa, että vakauden saavuttaminen on vaikeaa, vaikka sitä on yritetty tukea myös YK:n rauhanturvaoperaatiolla.

Laatikko: Rauhanturvatoimet Länsi-Afrikassa 2000-luvun alussa (smm5laat5331)
Laatikko: Norsunluurannikon kriisi 2010 (smm5laat5332)

5.3.4 Keski-Afrikan kriisialueet
Kolonialismin raskas perintö
Belgian Kongo oli viime vuosisadalla jatkuvien kriisien näyttämö. Siihen tärkeänä syynä ovat olleet runsaat mineraalivarat, joita ulkomaiset sijoittajat ovat pyrkineet saamaan haltuunsa keinoista välittämättä. Belgian siirtomaavallan jäljiltä yhteiskuntarakenne oli hyvin alkeellinen ja hajanainen, joten jatkuville valtataisteluille oli suotuisat edellytykset.

Myös muut Belgian entiset Keski-Afrikan siirtomaat Ruanda ja Burundi ovat kokeneet kovia. Valtioiden väliset ja sisäiset hallinnolliset rajat halkovat heimojen asuinalueita, jolloin levottomuudet leviävät helposti myös rajojen yli.

YK:n ja EU:n ongelma-alueet
Ruandassa koettiin 1990-luvun puolivälissä maailman pahimpiin kuuluva kansanmurha, kun maan tärkeimmät väestöryhmät taistelivat keskenään ja hallitseva ryhmä surmasi satoja tuhansia kilpailevan heimon jäseniä. Maassa toiminut YK:n rauhanturvajoukko ei kyennyt mitenkään estämään murhia.
Keski-Afrikan konflikteja on 2000-luvulla rauhoitettu kansainvälisinkin toimin, eikä suuria taisteluja ole enää käyty. Pienempää kapinointia sen sijaan jatkuu yhä erityisesti Kongossa. Euroopan unioni on YK:n ja Afrikan unionin ohella ollut aktiivinen sikäläisessä kriisinhallinnassa, mutta resursseista on jatkuva pula.

Laatikko: Ruandan kansanmurha 1994 (smm5laat5341)
Laatikko: Kongon kriisit 2000-luvun alussa (smm5laat5342)

5.3.5 Sudanin ja Afrikan sarven konfliktit
Pitkä sisällissota päättyi
Sudanin pitkään jatkuneilla ja tuhoisilla sisällissodilla on taustansa maan jakautumisessa pohjoisosan arabien ja etelän mustien afrikkalaisten asuinalueisiin. Toisena taustatekijänä on viime vuosina ollut kamppailu öljyvaroista, joiden merkitys on yhä lisääntynyt. Sudan oli brittiläinen siirtomaa 1800-luvun lopulta alkaen, ja se itsenäistyi vuonna 1959.
Sudanin erityisinä ongelmina ovat maan suuri koko ja väestön jakautuminen lukuisiin kansanryhmiin, jotka puhuvat eri kieliä ja ovat kulttuurisesti muutenkin hyvin erilaisia. Itsenäistymisen jälkeen on käyty lähes jatkuvasti sisäisiä taisteluja, joissa on kuollut arviolta kaksi miljoonaa ihmistä. Sudanin hallituksen ja eteläosien kapinallisten välille saatiin 2000-luvun alkuvuosien sitkeiden neuvottelujen jälkeen tehdyksi rauhansopimus, mutta samaan aikaan tilanne kärjistyi lännessä Darfurin alueella. Näille alueille vaivoin aikaansaadun aselevon valvontaan YK perusti suuren rauhanturvaoperaation yhdessä Afrikan unionin kanssa.

Etelä Sudan irtautumassa
Uutena tekijänä Sudanin politiikkaan ovat vahvasti vaikuttamassa Kiinan tekemät sijoitukset öljyteollisuuteen, jonka tärkeimmät osat sijaitsevat kiistellyillä alueilla etelässä. Eteläosat ovat pyrkineet itsenäistymään, mistä on aiheutunut vakavia riitoja Sudanin hallituksen kanssa. Rauhansopimus on kuitenkin pitänyt, ja vuoden 2011 alussa sovittiin pidettäväksi itsenäistymisestä kansanäänestys.

Afrikan sarvi
Afrikan sarveksi kutsutulla alueella Etiopiassa, Somaliassa ja Eritreassa on sodittu sekä sisäisesti että valtioiden välillä usean kymmenen vuoden ajan. Näissä sodissa on kuollut arviolta yli kolme miljoonaa ihmistä, joista suuri osa on saanut surmansa sotien oheisvaikutuksien vuoksi. Myös toistuvat nälänhädät ovat paljolti seurausta poliittisten olojen epävakaudesta.

Somalia
Somaliassa on käyty sisällissotaa lähes katkeamatta 1990-luvun alusta lähtien. Yhdysvallat teki sinne YK:n valtuuttaman intervention vuonna 1992 mutta joutui runsaan vuoden kuluttua peräytymään. Myös YK:n rauhanturvaoperaatio epäonnistui, minkä jälkeen ulkomaalaiset joukot poistuivat ja Somalian eri heimot ja klaanit jatkoivat keskinäisiä taistelujaan. Radikaali islamistinen liike sai välillä pääkaupungin Mogadishun ja suuren osan maata valtansa alle ja kohtalaisen hyvin rauhoitetuksi, kunnes Yhdysvaltojen tukemat Etiopian joukot valtasivat Mogadishun takaisin vuonna 2006. Siellä taistelut ovat jatkuneet, kun taas maan pohjoisosissa on ollut selvästi rauhallisempaa.

Islamilaiset ääriliikkeet
Länsimaita on huolestuttanut radikaalien islamististen liikkeiden pesiytyminen Somaliaan ja Jemeniin. Tämän kehityksen torjumiseksi Yhdysvallat on turvautunut myös epävarmoihin liittolaisiin saadakseen Afrikan sarven ja lähialueiden tilanteen hallintaan, mutta menestys on ollut huono. Myöskään merirosvous-ongelmaa ei ole kyetty poistamaan laajasta kansainvälisestä yhteistyöstä huolimatta.
Näissä asioissa suurvallat, Kiina ja Venäjä mukaan luettuina, ovat olleet yksimielisiä päämäärästä saada estetyksi islamistiterroristien pesiytyminen Afrikan sarven alueelle, mutta kovin tehokas yhteistyötä ei silti ole saatu aikaan. Alueet ovat laajoja ja vaikeasti hallittavia, joten tarvittavia voimavaroja tehokkaan rauhanturvaamisen aikaansaamiseen ei tahdo löytyä. Se edellyttäisi myös puuttumista perustaviin poliittisiin ongelmiin.

Laatikko: Sudanin sisällissodat (smm5laat5351)
Laatikko: Darfurin konflikti ja sen hallintayritykset (smm5laat5352)
Laatikko: Kiistat Sudanin öljyvaroista (smm5laat5353)
Laatikko: Somalian sisällissodat ja interventiot (smm5laat5354)
Laatikko: Somalian merirosvo-ongelma (smm5laat5355)
Laatikko: Etiopian rooli Afrikan sarven konflikteissa (smm5laat5356)

5.3.6 Raaka-aineita maailmanmarkkinoille
Afrikka raaka-aineiden tuottaja
Tuotantorakenteeltaan Afrikka on ennen kaikkea raaka-aineiden tuottaja, sillä jalostusarvoltaan korkeaa teollisuutta on lähinnä vain Etelä-Afrikassa. Tärkeimmät tuotteet ovat öljy, timantit ja metallit mutta myös elintarvikkeita viedään runsaasti maailmanmarkkinoille.

Öljyä ja timantteja
Öljyn tuotantoalueita ovat ensi sijassa Angola, Nigeria, Algeria ja Libya, mutta myös Sudan ja Egypti ovat kasvattaneet öljyntuotantoaan, ja pienempiä tuottajia on runsaasti Länsi- ja Keski-Afrikan rannikoilla, erityisesti Guineanlahdella. Afrikan maiden yhteenlasketut öljyvarat ovat arviolta 10 prosenttia koko maailman varannoista. Tuotanto on nykyisin noin 13 prosenttia maailman tuotannosta, samalla kun oman kulutuksen osuus on vain neljä prosenttia. Yhdysvallat ja Kiina ovat tärkeimmät Afrikan öljyn kuluttajat.
Maailmanmarkkinoiden timanteista tuodaan 46 prosenttia Afrikasta, missä suurimmat tuottajat ovat Botswana 35:n, Kongo 34:n ja Etelä-Afrikka 17 prosentin osuudella. Kullan tuotannossa Afrikalla on 21 prosentin osuus, ja siellä suurimmat tuottajat ovat Etelä-Afrikka, Chana ja Tanzania. Namibia ja Niger kuuluvat maailman tärkeimpiin uraanin tuottajiin.

Riippuvuus ulkomaista
Monille Afrikan maille raaka-aineiden tuotanto ja niiden vientikauppa on lähes ainoa tärkeä elinkeino, mistä syystä riippuvuus maailman hintatason heilahteluista aiheuttaa niille vakavia ongelmia. Tuottajille jäävä osuus lopullisesta hinnasta on yleensä melko alhainen, joten paikallinen talous ei saa raaka-aineiden tuotannosta yhteiskunnan ja talouden kehitykselle tarpeellisia pääomia. Riippuvuus ulkomaisista sijoituksista on suurta, mikä vähentää poliittista päätösvaltaa.

Laatikko: Afrikan osuus maailman strategista raaka-aineiden tuotannosta (smm5laat5361).

5.3.7 Kiinan kasvava rooli Afrikassa
Kiina varmistaa energian saantia
Viime vuosina Kiina on suuresti lisännyt sijoituksiaan ja toimintojaan Afrikassa. Poliittisesti tärkeimpiä ja samalla arkaluontoisimpia ovat olleet sijoitukset Angolan ja Sudanin öljyteollisuuteen. Länsimaissa on huolestuttu nimenomaan Kiinan poliittisen vaikutusvallan kasvusta monissa Afrikan maissa. Kiina on pidättynyt ottamasta näyttävästi kantaa kohdemaiden sisäpolitiikkaan, jolloin länsimaat ovat arvostelleet sen suvaitsevan ihmisoikeuksien polkemista taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi.

Tärkeä kauppakumppani
Näiltä moitteilta vie kuitenkin pohjaa läntisten siirtomaavaltojen ruma historia, esimerkiksi Belgian kuninkaan hallitsemassa Kongossa viime vuosisadan alussa, ja myöhemminkin raakojen diktaattorien suosiminen monessa Afrikan maassa. Kiina pyrkii esiintymään kehitysmaiden puoltajana ja on saanut siinä myös menestystä, joten länsimaiden on vaikea kamppailla kiinalaisten lisääntyvää poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa vastaan.

Taloudellisesti ja poliittisesti merkityksellistä on Kiinan nousu jopa Etelä-Afrikan tärkeimmäksi kauppakumppaniksi, jolloin perinteisesti kiinteät suhteet Länsi-Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin ovat vastaavasti heikentyneet.

Laatikko: Kiinan tärkeimmät taloussuhteet Afrikan maihin (smm5laat5371)

5.3.8 Afrikan näkymien arviointia
Suuria alueellisia eroja
Afrikan maiden tulevaisuuden näkymät poikkeavat toisistaan lähinnä sen mukaan, millä alueilla on raaka-ainevaroja ja missä on pahoja vesiongelmia. Saharan alue jakaa Afrikan myös näissä suhteissa selvästi kahteen osaan. Sahara on osa erittäin köyhää ja poliittisesti epävakaata vyöhykettä, kun taas eteläisen Afrikan taloudelliset ja poliittisen vakauden näkymät ovat huomattavasti paremmat.

Toisaalta kriisit ovat muuttaneet luonnettaan ja maantieteellisiä painopisteitä. Vaikka Keski-Afrikka on raaka-ainevaroiltaan rikasta aluetta, se tulee säilymään pitkään kriisivyöhykkeenä, sillä yhteiskuntarakenne on hauras ja valtioiden rajat kiistanalaisia.

Mahghreb-maat
Pohjois-Afrikan maiden suhteet Euroopan unioniin ovat läheiset jo maantieteellisistä syistäkin, mutta myös siksi, että niistä läntisimmillä, ns. Mahghreb-mailla - Marokolla, Algerialla ja Tunisialla - sekä Libyalla, on pitkälle ulottuvat historialliset yhteydet Ranskaan, Italiaan ja Espanjaan. Muuttoliike Välimeren yli on tuonut etenkin Ranskaan runsaasti väestöä Pohjois-Afrikasta. EU puolestaan on kehittänyt Välimeri-strategian puitteissa taloudellisia suhteita Pohjois-Afrikkaan, missä poliittiset ja yhteiskunnalliset olot ovat edelleen hyvin epävakaat. Se on itse asiassa nykyisin kaikkein lähinnä EU:ta oleva konfliktialue, joten unionilla on siitä erityinen vastuu.

Euroopan unioni aktivoitumassa
Euroopan unioni on pyrkinyt viime aikoina jälleen aktivoimaan toimintaansa Afrikassa. Ajankohtaisia haasteita on etenkin Länsi-Afrikan maissa sekä Sudanissa ja Keski-Afrikassa. Noilla alueilla on edelleen sisällissotien jäljiltä paljon sisäpoliittista ja yhteiskunnallista sekasortoa ja sen myötä tarvetta jatkaa rauhanturvaoperaatioita, mutta monet EU-maat ovat olleet haluttomia tai kyvyttömiä käyttämään siellä voimiaan. Tilalle on monessa tapauksessa tullut kiinalaisia.

Mahdollisuuksien maanosa
Afrikka on pidetty mahdollisuuksien maanosana, mutta odotukset pikaisesta noususta eivät ole toteutuneet. Huolimatta monen maan runsaista raaka-ainevaroista ja ahkerasta, keski-iältään nuoresta työvoimasta ei laajoja tuotantoketjuja ole yleensä saatu toimimaan kovin tehokkaasti eikä sisäpoliittisia taisteluja laantumaan. Ulkomaisten sijoittajien kiinnostus kasvaa afrikkalaisten raaka-aineiden kysynnän lisääntymisen myötä, mutta talouden rakenteen tulisi myös monipuolistua. Siitäkin on jo merkkejä. Erityisen tärkeää on, että Afrikan unioni ja monet alueelliset järjestöt ovat kasvavassa määrin tehostaneet kriisinhallintatoimiaan ja puuttuneet tarvittaessa myös jäsenmaidensa sisäisiin asioihin. Tosin resurssien puute haittaa edelleen tätä toimintaa.

Ongelmia riittää
Maanosan ongelmana on lähinnä siirtomaahallinnon jäljiltä jäänyt valtiollinen hajanaisuus ja monien valtioiden yhteiskuntarakenteiden hauraus. Seurauksena on ollut aliravitsemuksen ja vesiongelmien jatkuminen sekä monien vakavien sairauksien, kuten aidsin, leviäminen. Ulkomaiset sijoittajat eivät ole yleensä olleet riittävästi kiinnostuneita kohdemaidensa yhteiskuntien kehittämisestä, vaan heille on riittänyt, että paikallinen diktaattori tai heimopäällikkö on taannut sijoituksille hyvän tuoton. Tähän tilanteeseen on vasta vähitellen tulossa korjausta, ja siinä YK:n ja EU:n kaltaisten kansainvälisten järjestöjen osuus voi olla ratkaisevaa laatua.

Laatikko: Maghreb-maat (smm5laat5381)
Laatikko: Rauhanturvatoiminta Afrikassa (smm5laat5382) (IISS:n AU-raportti)
Laatikko: Kansainväliset järjestöt Afrikassa (smm5laat5383)

Kirjallisuutta: Maailmanpolitiikan Atlas (Le Monde Diplomatique 2009); Alfred Nhema – Paul Tiyambe Zeleza, The Roots of African Conflicts (Ohio University Press 2008); Sarah Raine, China’s African Challenges (IISS, London 2009); Dan Smith, Sodan ja rauhan kartasto (Like 2005); Gebru Tareke, The Ethiopian Revolution. War in the Horn of Africa (Yale University Press 2009);
Internetissä: http://www.euractiv.com/en/sustainability/raw-materials-heading-a-global-resource-crunch-linksdossier-188526 , http://www.euractiv.com/en/sustainability/raw-materials-heading-a-global-resource-crunch-linksdossier-188526 , http://www.africa-union.org/root/au/index/index.htm ,
http://en.wikipedia.org/wiki/Natural_resources_of_Africa , http://www.globalis.fi/Maat/Maaryhmittymaet/ECOWAS .