Kosovo kansainvälisen politiikan ongelmana

Jugoslavian pommitusten myötä 50-vuotias sotilasliitto Nato joutui uuteen tilanteeseen ja monien periaatteellisten kysymysten äärelle. Kylmän sodan aikaan läntisen Euroopan ja Pohjois-Atlantin puolustamista varten perustettu liitto teki historiansa ensimmäisenä varsinaisena sotatoimena hyökkäyksellisen intervention alueensa ulkopuoliseen selkkaukseen ja kaiken lisäksi ilman YK:n mandaattia. Vaikka perusteluna oli pakkotilanne humanitaarisen katastrofin estämiseksi, Nato rikkoi tärkeän kansainvälisen politiikan tabun, intervention kiellon. Tutkijat ja poliitikot pohtivat, luotiinko nyt uusi doktriini, jossa ihmisoikeudet joko tosiasiallisesti tai tekosyynä käytettynä nousivat muiden keskeisten laillisten ja strategisten periaatteiden yläpuolelle? Useissa läntisissä kommenteissa todettiin, ettei näihin kysymyksiin ollut saatavissa nopeita ja selviä vastauksia.

Kritiikkiä Naton sisällä

Akateemisessa kritiikissä huomautettiin yleisesti, ettei yhdestä ilmasotatoimesta saisi vetää suurta sotilasliittoa koskevia pitkäaikaisia johtopäätöksiä. Michael Mandelbaumin mukaan Nato osoitti sotilaallista kyvykkyyttä mutta epäonnistui poliittisesti. Hyvillä aikomuksilla ei pitäisi puolustaa huonoa tulosta. Siksi olikin epätodennäköistä, että Kosovon kriisissä kokeillusta toimintamallista muodostuisi vakiintunut toimintamalli, doktriini. Tämän tapaiseen arvosteluun Yhdysvaltojen ja Naton johdon taholta vastattiin ärtyneesti, että sotilasliitto saavutti toiminnalle asetetut päämäärät, sillä serbit ajettiin pois Kosovosta, albaanit pääsivät palaamaan koteihinsa ja koko aluetta uhannut epävakaus torjuttiin. Akateemista kritiikkiä pidettiin sen vuoksi turhana viisasteluna.

Naton ongelmana oli Jugoslavian taipumisen jälkeen Kosovon rauhansuunnitelman toimeenpano. Vaikka se hallinnollisesti annettiin YK:n vastuulle, Nato alkuperäisenä intervention suorittajana ja asevoiman käyttäjänä joutui joka tapauksessa vastaamaan aiheuttamastaan tilanteesta sekä Kosovossa että yleisemmin Balkanilla. Tehtävä todettiin heti tuoreeltaan pitkäaikaiseksi ja vaikeaksi, sillä vaarana oli joutuminen Kosovon albaanien tulilinjalle UCK:n kokiessa Naton Kosovon itsenäisyyttä ja jopa suur-Albaniaa koskevien vaatimustensa estäjäksi.

Yhtä hankalaa oli ennustaa, miten Venäjä, Kiina ja eräät muut maat tulisivat suhtautumaan Naton vaatimuksiin saada itse tulkita kansainvälistä oikeutta haluamallaan tavalla. Henry Kissingerin mielestä oli jo nähtävillä, että monissa maissa epäluulo Naton aikeita kohtaan kasvoi ja siitä oli seuraamassa lännelle epämiellyttäviä reaktioita.

Siitä huolimatta, että Nato saavutti sodassa suurin piirtein ne päämäärät, jotka tarkistettuna määritettiin huhtikuisessa Washingtonin huippukokouksessa, kokemus sotilasliiton toimintakyvystä ei ollut suinkaan yksiselitteisen myönteinen. Kaikissa vaiheissa esiintyi riitoja johtavien jäsenmaiden kesken. Useimmiten jakolinjana oli Ranska vastaan Yhdysvallat. Englanti esiintyi kovaäänisimpänä sotatoimien kiihdyttämisen vaatijana, mutta sen osuus pommituksissa käytetyistä voimista oli vain neljä prosenttia. Englannin pääministeri myös innokkaimmin puolusti “uutta moraalista politiikkaa”, joka on syrjäyttänyt perinteisen poliittisen realismin ja strategisen järkeilyn. Mutta englantilaiset huomasivat pian saaneensa “uuden Pohjois-Irlannin”, jonka rauhoittaminen voi viedä arvaamattoman pitkän ajan.

Naton päämajassa myönnettiin, että suuri 19 valtion muodostama liitto ei ole kriisitilanteissa kovin tehokas toimimaan saman perusajatuksen mukaisesti. Suuri osa ajasta menee jäsenmaiden suostumuksen hankkimiseen päätöksille. Johtavat valtiot käytännössä ottavatkin mielellään päätöksenteon omiin käsiinsä. Kosovon sodan aikana Naton pitäminen koossa oli päämäärä sinänsä, ja siinä onnistuttiin. Kuitenkin kokemuksekseksi saatiin, että on runsaasti kehittämisen tarvetta esimerkiksi strategisen päätöksenteon sekä tiedustelun ja tietojen välittämisen alalla.

Kenraali Wesley Clark, joka toimi Naton ylipäällikkönä, on muistelmissaan kuvannut monia ongelmia Kosovon sodan ajalta. Pommitukset eivät tuottaneet toivottua tulosta kohtuuajassa ja maahyökkäyksen valmistelu oli poliittisesti ja sotilaallisesti vaikeaa. Siihen olisi tarvittu kolme kuukautta ja vähintään 150 000 sotilasta Yhdysvalloista ja Englannista. Kosovo ei ollut Yhdysvaltojen poliittisen ja sotilasjohdon mielestä kovin tärkeä, joten siihen sitoutui liiaksi voimavaroja ja se tuotti liian suuria riskejä. Kosovon sota oli kaikkiaan niin kova kokemus, ettei sitä helposti uusita. Suurien riskien ja voimavarojen riittävyysongelmien vuoksi Clarkin ja monen muun kokeneen upseerin mielestä keväällä 2011 ei olisi pitänyt tehdä interventiota Libyaan.

Uusi pääsihteeri George Robertson kehotti Natoa mukautumaan uudenlaisiin vaatimuksiin. Vanha kylmän sodan aikainen puolustusliiton rakenne ei enää kyennyt vastaamaan “uusiin uhkiin”. Hänen mukaansa enää ei riitä, että odotetaan puolustuksellisesti hyökkääjän tuloa, vaan pitää itse pystyä siirtämään joukkoja nopeasti tarvittaville alueille. Robertson varoitti myös luottamasta siihen, että pelkästään ilmavoimilla voitaisiin hallita kriisejä, kuten tehtiin Kosovossa.

Kosovon sodan päätösvaiheessa Kölnin huippukokouksessa tehtiin tärkeitä linjauksia EU:n kriisinhallinnalle. Niille antoi uuden, voimakkaan sysäyksen keskeisten EU-valtioiden juuri kokema heikkous Kosovon kriisin hallitsemisyrityksissä ja sodan aikana.

Yhtä lailla Saksan liittokansleri Schröder kuin ranskalaisetkin ilmaisivat suuttumuksensa siitä, että Yhdysvallat pimitti tiedustelutietoja. Toisaalta Yhdysvalloissa ei oltu ihastuneita Kölnin Eurooppa-neuvoston päätöksiin EU:n kriisinhallintakyvyn kehittämiseksi. Erityisesti unionin suuret maat Saksa, Ranska ja myös Englanti pyrkivät saamaan aikaan tiivistä sotilaallista ja aseteollisuuden yhteistyötä. EU hyväksyi Helsingin Eurooppa-neuvoston kokouksessa konkreettisen ohjelman noin 50 000 sotilaan valmiusjoukon perustamiseksi ja pienehkön sotilaallisen johto-organisaation rakentamiseksi unionin käyttöön kriisinhallintatehtäviä varten.

Venäjä ja Kiina lähentyivät

Venäjän rooli suurvaltojen yhteysryhmän jäsenenä oli koko Kosovon kriisin ajan tärkeä, mutta ajoittain Venäjä sivuutettiin ratkaisujen teosta. Sodan alkaminen oli Venäjälle arvovaltatappio ja loukkaus. Myös Kiinassa tuomittiin Naton pommitusten aloittaminen ilman YK:n käsittelyä ja vetoamalla humanitaarisen katastrofin estämiseen. Näillä molemmilla suurvalloilla oli omat syynsä Naton toiminnan vastustamiseen. Kumpikaan ei silti halunnut tai kyennyt aktiivisesti avustamaan Jugoslaviaa sotatoimissa, mutta ne antoivat muuten apua.

Kosovon sodan päätösvaihe ja kamppailu rauhanturvaamisen johtosuhteista jätti venäläisille tunteen petoksesta. Venäjä oli painostanut Jugoslavian hallitusta suostumaan rauhanehtoihin, mutta se pyrittiin syrjäyttämään Kosovon rauhanturvaamisesta. Erityisesti venäjän sotilasjohdossa vedettiin tästä johtopäätös, että linjaa on kovennettava. Osaston lähettäminen Prishtinan lentokentälle, ja suuren sotaharjoituksen pitäminen Itämeren ja läntisen Venäjän alueella kesäkuun lopulla olivat siitä jo selviä merkkejä. Kosovon aiheuttama jännitys näkyi myös Kaukasian tilanteessa, ja toisen Tshetshenian sodan alkamista Venäjällä perusteltiin siten, että noudatetaan Naton käyttämää ”Kosovon mallilla”. Kaukasian kriiseissä Venäjä on soveltanut myöhemminkin Naton Kosovon sodan aikaista retoriikkaa.

Kiinassa Kosovon sota nähtiin ensi sijassa Taiwanin kysymyksen valossa ja Yhdysvaltojen pyrkimyksenä saada hegemonia maailman asioista päätettäessä. Kiinan sotakorkeakoulun professori ilmaisi asian seuraavasti: “Ensin Naton uusi strategia suuntautuu Balkanille ja sitten lopulta Kiinaa vastaan.”

Sodan päätyttyä Kiina vastusti ankarasti Kosovon sodan käyttämistä humanitaarisen intervention opin ennakkotapauksena. Naton itälaajennus ja alueen ulkopuolelle suuntautuva voiman käyttö tuomittiin. Kiinalaisten mielestä Yhdysvallat pyrki humanitaarisen intervention opista saamaan itselleen tekosyyn puuttua toisten valtioiden sisäisiin asioihin, koska tulkintaoikeus intervention tarpeesta olisi vain sillä itsellään. Kiinalaisten kommenttien mukaan myös suurlähetystön pommitus Belgradissa oli tulkittava voimannäytöksi pikemminkin kuin vahingoksi.

Venäjän ja Kiinan johtohenkilöt vierailivat Kosovon sodan aikana ja kohta sen jälkeen useasti toistensa pääkaupungeissa, ja sotilasyhteistyö kiihtyi monella alalla. Venäjä toimitti Kiinaan modernia aseistusta, ja kiinalaiset avustivat muun muassa yhteisissä islamilaisten sissien torjuntaoperaatioissa.

Myös Intia tuomitsi Naton pommitukset ja vastusti humanitaaristen interventioiden oppia, johon YK:n pääsihteeri Kofi Annan suhtautui myönteisesti syyskuussa yleiskokoukselle pitämässään puheessa. Intian puolustusministeri George Fernandes kiitti joulukuussa 1999 Jugoslavian kansan vastarintaa Naton pommitusten aikana ja kertoi hallituksensa vastustavan kaikkia yrityksiä luoda maailmaan yksinapainen, Yhdysvaltojen johtama järjestelmä. Lisättäköön vielä, että myös Etelä-Afrikka ja Brasilia kuuluivat tähän länttä kohtaan kriittiseen ryhmään.

Nuo asetelmat ja kannanotot ovat toistuneet Irakin sodan 2003 yhteydessä ja keskusteltaessa interventiosta Libyaan vuonna 2011. Lisäksi tuli Kosovon itsenäisyyden tunnustamisen ongelma vuonna 2008. Siinäkin säilyivät samantapaiset ryhmittymät.

Kiista sotatappioista ja sotarikoksista

Kosovon sodan jälkiselvittelyihin kansainvälisellä areenalla on kuulunut myös kiistely sotatappioista ja siihen osaksi liittyen sotarikosten tuomitsemisesta. Sodan aikana ja heti sen jälkeen Naton taholta esitettiin suuria lukuja albaaniväestön kuolleiden määräksi, jopa 100 000 oli puheissa esillä.

Kansainvälinen Punainen Risti raportoi vuonna 2000, että kuolleita albaanisiviilejä olisi ollut 2 500, serbejä 400 ja romaneja 100. Yhdysvalloissa arvioitiin samana vuonna (Lancet-lehdessä), että Kosovon sodan johdosta olisi kuollut tai kadonnut kaikkiaan 12 000-13 000 ihmistä. Tämä arvio perustui väkilukutilastoihin. Heistä yli 9 000 oli albaaneja, 2 500 serbejä ja tuntemattomia 1 200. Noin 10 000 -12 000 kuolleen tai kadonneen suuruusluokkaan ovat päätyneet useat muutkin.

Jugoslavian asevoimat (VJ) ilmoitti Kosovon sodan tappioikseen yhteensä 514 kuollutta sotilasta. Heistä ilmahyökkäyksissä kuoli 164, taisteluissa UCK:n kanssa 291 ja onnettomuuksissa 59. Sen lisäksi vapaaehtoisjoukot ja poliisi kärsivät merkittäviä tappioita.

Vuoden kuluttua sodan päättymisestä oli edelleen kateissa 2 400 albaania, 400 serbiä ja 100 muihin kansallisuuksiin kuuluvaa. YK:n arvion mukaan yli 100 000 Kosovon serbiä joutui pakenemaan kotiseudultaan Serbiaan ja Montenegroon. Taloudellisten tuhojen arviointia vasta aloitettiin, puhumattakaan kuluista, jotka YK ja Nato ovat joutuneet maksamaan sotatoimista ja rauhanturvaamisesta.

Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin nosti useita syytteitä Kosovon sodan vuoksi, tunnetuimpana presidentti Slobodan Milosevicin syyte. Niin Kosovossa kuin aikaisemmin Bosnia-Hertsegovinassakin kansainvälistenjoukkojen sotilaat olivat kuitenkin haluttomia etsimään ja pidättämään sotarikoksista epäiltyjä. Erityisen arkaluontoista oli Kosovon albaanien asettaminen syytteeseen, koska pelättävissä oli UCK:n vastatoimia.


Lähteitä:  Dana Allin, NATO’s Balkan Interventions (Adelphi Paper 347, IISS, London 2002);
Wesley Clark, Waging modern war: Bosnia, Kosovo, and the future of combat (PublicAffairs, New York 2001); “Wesley Clark says Libya doesn't meet the test for U.S. military action”, The Washington Post 11.3.2011; Anthony Cordesman, The Lessons and Non-Lessons of the Air and Missile Campaign in Kosovo, Part I (Center for Strategic and International Studies, Washington, September 22, 1999); Ivo Daalder –Michael O’Hanlon, Winning Ugly: NATO’s War to Save Kosovo (Brookings, 2000); Carla del Ponte, Madame Prosecutor. Confronting with Humanity’s Worst Criminals and the Culture of Impunity (Other Press, New York 2008); David Gibbs, First Do No Harm: Humanitarian Intervention and the Destruction of Yugoslavia (Vanderbilt University Press, 2009); Henry Kissinger, “As the Cheers Fade”, Newsweek , June 21, 1999, s. 34-36 ja Henry Kissinger, “The End of NATO as We Know It?”, Los Angeles Times 15.8.1999; Michael Mandelbaum, “A Perfect Failure. NATO’s War Against Yugoslavia”, Foreign Affairs, Vol. 78, no. 5, September/October 1999, s. 2-8; Reinhard Mutz, “Legenden auf dem Balkan”, Der Spiegel 27/1998, s. 114 – 115; Strategic Survey 1999-2000 (IISS, London 2000); The Kosovo Crisis. The Last American war in Europe (eds. Anthony Weymouth – Stanley Henig, Reuters 2001); Pekka Visuri, Kosovon sota (Gaudeamus 2000), s. 152-196 ja siinä erikseen mainitut lähteet.

Internetissä:  http://www.securitycouncilreport.org/site/c.glKWLeMTIsG/b.2693011/
http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=40969
http://mikehammer.tripod.com/kosovo.htm
http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=18320
http://www.balkanstudies.org/articles/natos-kosovo-war-11-years-later
https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/8524/URN_NBN_fi_jyu-2007291.pdf?sequence=1
http://en.wikipedia.org/wiki/United_Nations_Security_Council_Resolution_1244
http://www.converge.org.nz/pma/skosoy.htm
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kosovon+sota+oli+laiton+mutta+hyv%C3%A4ksytt%C3%A4v%C3%A4/HS20010704SI1KU03lh0
http://www.amnesty.fi/medialle/tiedotearkisto/2009/suurin-osa-kosovon-sotarikoksista-on-yha-kasittelematta/
http://www.formin.fi/public/default.aspx?contentid=219465&nodeid=15642&contentlan=1&culture=fi-FI
http://ajassanyt.webege.com/georgian-raskas-kohtalo.htm

 

[SULJE] [TULOSTA SIVU]