3.2.1 EU:n rooli Euroopan muutoksessa
Läntisen Euroopan integraatio esikuvana
Läntisen Euroopan integraatio, joka oli edennyt poliittiseksi ja taloudelliseksi unioniksi, toimi esikuvana ja ”ankkurina” koko Euroopalle kylmän sodan jälkeisessä muutoksessa. Toisaalta EU:n voimattomuus Jugoslavian hajoamissotien estämisessä ja kriisinhallinnassa heikensi suuresti luottamusta yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokkuuteen.

EU:n tuki itäiselle Euroopalle
Länsi-Euroopan yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne ei kovin paljon muuttunut kylmän sodan päättymisen johdosta, mutta silti läntisen Euroopan asema suhteessa muuhun Eurooppaan ja maailmaan koki 1990-luvulla vähittäistä ja perustavaa muutosta.
Euroopan unioni pyrki vakauttamaan itäisen Euroopan tilannetta lähinnä taloudellisilla tukitoimilla ja lupauksilla ”uusien demokratioiden” ottamisesta aikanaan EU:n jäseniksi.

3.2.2 Talous- ja rahaliiton toteutus
Talous- ja rahaliiton muodostaminen
Sopimukseen Euroopan unionista vuodelta 1992 sisältyi olennaisena osana talous- ja rahaliiton muodostaminen. Sen toteuttaminen oli jo aloitettu rahapolitiikkaa yhtenäistävillä toimilla, ja tavoitteena oli viimeisenä vaiheena yhteisvaluutan käyttöönotto.
Talous- ja rahaliittoa oli esitetty sisämarkkinoiden toimivuuden takaajaksi, mutta sillä oli myös ideologista sisältöä. Hankkeen kannattajien mielestä yhteinen raha sitoisi EU:n jäsenmaita niin tiukasti yhteen, että integraatio syvenisi muillakin aloilla eikä olisi enää pelkoa liiton hajoamisesta.

Ristiriitoja rahaliitosta
Vastustajien mielestä EU-maiden taloudet olivat siinä määrin erilaisia ja suhdannevaihteluissa epätahtisia, että yhteinen valuutta jäykistäisi tarpeettomasti niiden talouspolitiikkaa. Erityisesti Saksassa epäiltiin myös heikompien talouksien rahaliitossa madaltavan vahvojen talouksien toimintaedellytyksiä.

Yhteisvaluutta käyttöön
Vielä 1990-luvun puolivälissä arvioitiin yleisesti, ettei yhteisvaluutan käyttöönotto olisi toteutumassa pitkään aikaan. Suunnitelma kuitenkin eteni niin, että vuonna 1998 perustettiin Euroopan keskuspankki ja 11 EU-maata päätti ottaa euron yhteiseksi rahayksiköksi. ”Euroalueen” ulkopuolelle jäivät muun muassa Iso-Britannia, Ruotsi ja Tanska. Vuonna 2002 yhteinen raha (euro) korvasi kansalliset valuutat 12 maassa.
Talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen (yhteisvaluuttaan) liittymisen ehdoiksi oli asetettu ”lähestymiskriteerit”, joiden tarkoituksena on ollut vakauttaa hintoja ja estää euroalueen maiden ylivelkaantuminen. Vakaus- ja kasvusopimuksella on pyritty pitämään euron arvo vakaana.

Laatikko: EU:n yhteisvaluutan käyttöönotto (smm3laat3221)

3.2.3 Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alkuvaiheet
Artiklat yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP)
Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin sopimus) vuodelta 1992 sisälsi artiklat yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP), joka oli määritetty käsittämään kaikki unionin turvallisuuden kannalta tärkeät asiat, mukaan luettuna yhteinen puolustuspolitiikka. Lisäksi määritettiin useita rajoituksia, jotka koskivat etenkin suhdetta vallitseviin turvallisuusratkaisuihin.

Tehtäviä Länsi-Euroopan Unionille
Tavoitteena oli lisätä unionin toimintakykyä ulkopolitiikan alalla ja aloittaa myös sotilaallinen yhteistyö, joka ei aikaisemmin kuulunut EU:n toimivallan piiriin. Käytännön toteutuksessa velvoitteita annettiin Länsi-Euroopan unionille (WEU), jonka merkitys kuitenkin pysyi vähäisenä. EU:n sotilaallinen yhteistyö ei lähtenyt vielä 1990-luvulla käyntiin, joten koettiin tarvetta uudistaa sitä koskevia määräyksiä.

Päätöksenteko vaati yksimielisyyttä
Ulkopoliittinen yhteistyö tehostui, mutta sekään ei toiminut tehokkaasti vielä Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä. Päätöksenteko vaati jäsenmaiden yksimielisyyttä, jota oli vaikea saavuttaa vakavan kriisin yllättäessä, joten yleensä tyydyttiin pyöreästi muotoiltuihin kompromisseihin.
Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli jäsenmaita edustavan mininisterineuvoston vastuulla, kun taas EU:n ulkosuhteita yleisesti hoiti komissio. Näiden keskinäisen yhteistyön puutteet haittasivat päätöksentekoa ja hankkeiden toteutusta.

Laatikko: EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimielimet 1990-luvulla (smm3laat3231)
Laatikko: EU:n päätöksenteko Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä 1990-luvun lopulla (smm3laat3232)

3.2.4 Euroopan parlamentin aseman vahvistuminen
Euroopan parlamentin valtuuksien laajeneminen
Euroopan parlamentin valtuudet osallistua EU:n lainsäädäntöön ministerineuvoston ohella ja valvoa komission toimintaa laajenivat jo vuonna 1987 hyväksytyn yhtenäisyysasiakirjan perusteella. Maastrichtin sopimuksella täsmennettiin parlamentin valtuuksia osallistua päätöksentekoon, jolloin myös kansalaisten kiinnostus sitä kohtaan selvästi lisääntyi 1990-luvun kuluessa.

EU-parlamentille lisää valtaa
Parlamentti sai unionisopimuksen perusteella valtuudet hyväksyä tai hylätä monella alalla ministerineuvoston tekemät päätökset tai vaatia niihin muutoksia. EU-kansalaisia edustavan parlamentin roolina oli edelleen yhteistyö EU:n muiden instituutioiden kanssa sekä lakien ja budjettien hyväksyminen. Jäsenvaltioita edustava ministerineuvosto pysyi kuitenkin ensisijaisena lainsäätäjänä ja päätöksien tekijänä.

Kansalaisten kiinnostus vähäistä
Parlamentin vallan kasvaessa ja toimintamuotojen monipuolistuessa myös julkinen mielenkiinto kohdistui sen työskentelyyn entistä enemmän. Tämä ei kuitenkaan kuvastunut kansalaisten kiinnostuksena EU-vaaleja kohtaan, sillä äänestysvilkkaus niissä oli selvästi heikompi kuin kansallisten parlamenttien vaaleissa. Kansalaisten oli vaikea seurata EU:n parlamentin työskentelyä, ja siellä toimivat puolueryhmittymät pysyivät yhä vieraina.

Laatikko: EU:n parlamentin toimivaltuudet ja koostumus 1990-luvun lopulla (smm3laat3241)
Laatikko: EU-parlamentin toiminnallinen kehitys 1990-luvulla (smm3laat3242)

3.2.5 Unionin perussopimuksen kehittäminen 1990-luvulla
Sopimus Euroopan unionista
Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin sopimus) vuodelta 1992 muodosti perustan EU:n toiminnalle 1990-luvulla. Sitä pyrittiin selkeyttämään ja tarkentamaan lähivuosina, jolloin tarkoituksena oli päätöksenteon tehostaminen. Siinä ei juuri onnistuttu, joten EU kärsi edelleen monimutkaisesta sopimuskokonaisuudesta ja hajanaisesta hallintorakenteesta.

Perussopimusten uusimisen tarve
EU:n laajentuminen kolmella jäsenmaalla (Ruotsi, Itävalta ja Suomi) vuonna 1995 voitiin toteuttaa unionisopimuksen puitteissa, mutta nyt edessä oli yli kymmenen valtion laajennuskierros. Sitä varten katsottiin tarvittavan jälleen perussopimuksen muokkaamista. Toisaalta kokemukset Maastrichtin sopimuksen kohtaamista vaikeuksista ratifiointivaiheessa herättivät epäilyksiä, että integraation syventämiseen tähtäävä sopimus ei tule hyväksytyksi.

Vastakkaisia näkemyksiä
Sopimusjärjestelmän kehittämistyössä kilpaili kaksi vastakkaista näkemystä. Liittovaltion kannattajien (federalistien) mielestä unionin päätöksentekoa tuli keskittää erityisesti komissioon ja parlamenttiin sekä antaa EU:n elimille ylikansallista päätösvaltaa talouspolitiikan lisäksi myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalle. Etenkin Ranska, Saksa ja Belgia kannattivat tällaista integraation syventämiseen pyrkivää suuntausta.
Kansallista päätöksentekoa painottava näkemys piti Eurooopan unionia valtioiden välisenä liittona, jossa valtiot ja niiden hallitukset toimivat yhteistyössä mutta eivät luovuta merkittävästi valtaa EU:n instituutioille. Iso-Britannia ja Tanska ovat edustaneet selkeimmin tätä ajattelua muun muassa jarruttamalla yhteisen puolustuspolitiikan kehittämistä. Nämä maat ja Ruotsi jättäytyivät myös talous- ja rahaliiton ulkopuolelle.

Hallitusten väliset konferenssit
EU:n perussopimuksen muutoksia valmisteltiin hallitusten välisissä konferensseissa. Uusi, vuoden verran neuvoteltu sopimus vahvistettiin vuonna 1997 Eurooppa-neuvoston kokouksessa Amsterdamissa. Sopimus, joka syntyi monien viime hetken kompromissien tuloksena, jäi määräyksiltään epäselväksi eikä kyennyt tehostamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimeenpanoa. Amsterdamin sopimuksen ratifiointi jäsenvaltioissa sujui kuitenkin paremmin kuin edellisellä kerralla.

Laatikko: Kilpailevat näkemykset EU:n kehittämisestä 1990-luvulla (smm3laat3251)
Laatikko: Amsterdamin sopimus 1997 (smm3laat3252)

Kirjallisuutta: Avain EU-käsitteisiin (Eurooppa-tiedotus 2007); Developments in the European Union (1999); Desmond Dinan, Europe Recast. A History of European Union (palgrave macmillan, 2004); Peter Ekholm– Aarne Nurmio, Suunaton EU? Kysymyksiä Euroopan tulevaisuudesta (SITRA, 1999); European Security and Defence Policy. The First 10 Years (1999-2009) (eds. Giovanni Grevi, Damien Helly, Daniel Koehane, ISS, Paris 2009); Marginaalista ytimeen. Suomi Euroopan unionissa 1989-2003 (toim. Aleksander Stubb, Tammi, Helsinki 2006); Nicholas Moussis, Guide to European Policies (15. ed. European Study Service 2010); Neill Nugent, The Government and Politics of the European Union (7. ed. palgrave macmillan 2010); Hanna Ojanen et al. Non-Alignment and European Security Policy (2000); Werner Weidenfeld – Wolfgang Wessels, Käsikirja Euroopan unionista (1996).