2.1 Suomen reaktiot kylmän sodan päättymiseen

2.1.1 Suhtautuminen itäisen Euroopan murrokseen

Kylmän sodan loppuvaiheissa Suomi nojautui ulkopolitiikassa Etyk-periaatteisiin ja toimi aktiivisesti sen puitteissa. Ensi sijassa tämä näkyi 1980-luvun lopulla Tukholman kokouksessa sekä Wienissä käydyissä, luottamusta ja turvallisuutta lisääviä toimia koskeneissa neuvotteluissa. Niissä Suomi luettiin yhdessä Ruotsin, Itävallan, Sveitsin ja Jugoslavian kanssa ns. N+N -maiden ryhmään, joka välitti menestyksellisesti blokkien välisissä kiistakysymyksissä.

Itäisen Euroopan kuohunnan voimistuessa Suomen virallinen linja edelleen myötäili YK:n ja Etykin periaatteita. Niihin kuului puuttumattomuus toisten valtioiden sisäisiin asioihin ja samalla kuitenkin rauhanomaisten muutosten edistäminen.

Yleensä tuo varovainen linjaus toimi ja myös yleisesti hyväksyttiin, mutta nimenomaan suhtautumisessa Baltian maiden irtautumiseen Neuvostoliitosta tuli hallituksen politiikan ja kansalaisten käsitysten välille myös eroja. Lehdistössä arvosteltiin ajoittain valtiojohdon kannanottoja liian varovaisiksi, mutta mitään ratkaisevaa kuilua ei näkemysten välille syntynyt.

Suomen ulkopoliittiset linjaukset suhteessa Neuvostoliittoon ja Baltian maiden itsenäisyysliikkeisiin olivat 1990-luvun alussa lähellä Saksan ja Yhdysvaltojen virallisia kantoja mutta jonkin verran varovaisempia kuin pohjoismaiden kannanotot.

 2.1.2 Saksa ja Suomi

Suomessa suhtauduttiin Saksan yhdistymiseen kaikkiaan rauhallisesti verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin, joissa epäilyt Saksaa kohtaan elivät syvässä. Suomalais-saksalaisissa suhteissa ei ollut selvittämättömiä historiallisia tai ajankohtaisia ongelmia, eikä muutenkaan nähty aihetta pelätä uuden ”Suur-Saksan” paluuta Keski-Eurooppaa hallitsevaksi voimaksi.

Silti Suomessakin verraten pitkään epäiltiin Saksan yhdistymisen onnistumista ja odotettiin siitä ehkä seuraavan uusia riskejä. Vielä syksyllä ja talvella 1989-1990 Suomessa verraten yleisesti arvioitiin, että yhdistyminen saattaa viivästyä ja kohtaa kovenevaa vastustusta.

Kesällä 1990 näytti kuitenkin jo siltä, että Suomi tulisi hyötymään yhdistyneen Saksan painopisteen siirtymisestä Itämeren suuntaan. Samoin pidettiin erittäin myönteisenä sitä, että Helmut Kohl ja Mihail Gorbatshov pääsivät käytännön järjestelyistä yhteisymmärrykseen. Siitä seurasi edelleen, että Suomessa ryhdyttiin pikaisesti arvioimaan mahdollisia vaikutuksia Pariisin rauhansopimukselle ja yya-sopimukselle.

Suomen ulkopolitiikan johtajat olivat tietoisia siitä, että Saksan liittotasavallan tuoreet linjaukset monissa asioissa olivat lähellä Suomen kantoja, eikä ollut aihetta odottaa yhdistyneen Saksan tekevän siiihen muutosta. Erityisen tärkeää oli Saksan asettuminen idänpolitiikassa sovittelevaan yhteistyöhön Neuvostoliitto/Venäjän kanssa, jolloin toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaiset vihollisuudet voitiin jo unohtaa ja palata ennen 1900-lukua vallinneen hyvän saksalais-venäläisen yhteistyön linjoille.

Laatikko: Suomalais-saksalaiset kulttuurisuhteet (smm2laat2121)
Laatikko: Saksan taloudellinen merkitys Suomelle (smm2laat2122)

 2.1.3 Yya-sopimuksen muutos ja rauhansopimuksen sotilasartiklojen mitätöiminen

Ulkoasiainministeriössä oli keväästä 1990 alkaen valmisteltu Saksan yhdistymisen johdosta muutosta yya-sopimukseen ja Pariisin rauhansopimuksen sotilasartikloiden mitätöimistä. Kun yhdistymisen aikataulu syyskuun puolivälissä varmistui, Suomen hallitus julkaisi 21.9. tiedonannon, jonka mukaan Pariisin rauhansopimuksen III lukuun sisältyneet sotilasartiklat, ydinaseita koskevaa kieltoa lukuun ottamatta, olivat menettäneet merkityksensä ja samalla yya-sopimuksessa ollut maininta Saksasta mahdollisena hyökkääjänä katsottiin vanhentuneeksi.

Pariisin rauhansopimuksen 1947 valvonnasta vastanneet Neuvostoliitto ja Iso-Britannia olivat saaneet Helsingistä ennakkoilmoituksen, mutta ne arvostelivat salaisesti Suomen kiireistä menettelyä valtiosopimuksen osan mitätöimisessä. Julkisuudessa päätös kyllä hyväksyttiin, eikä sen sisältöä sinänsä vastustettu.

Laatikko: Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklojen kumoaminen 1990 (smm2laat2131)

 2.1.4 Baltian maiden itsenäistyminen ja Suomi

Tammikuussa 1991 tilanne Baltian maissa kiristyi vakavaksi. Presidentti Koivisto sanoi haastattelussa 10. tammikuuta, että ei ollut oikein yllyttää toisia “kulkemaan semmoisella tiellä, jolla ei itse olla valmiita kulkemaan mukana”. Tämä oli selvä viittaus myös pohjoismaiden hallituksille, jotka olivat pyytäneet Suomea yhtymään Baltian maiden itsenäisyyttä tukeneeseen vaatimukseen. Suomella oli Talvisodan 1939-1940 ajalta kokemusta, miten vähän pelkät lupaukset merkitsevät kriisin kärjistyessä aseiden käytön asteelle.

Vilnassa ja Riiassa tapahtuneiden väkivaltaisuuksien jälkeen hallituksen kannanotot olivat edelleen varovaisia. Sekä presidentti Koivisto että pääministeri Holkeri varoittivat tiedotusvälineitä mielten kiihdyttämisestä ja epärealististen odotusten lietsomisesta.

Myöskään lännestä ei puututtu tilanteeseen juuri millään tavalla. Saksan kanta oli selvästi Gorbatshovia tukeva ja Baltian itsenäistymisen kiirehtimisen suhteen epäileväinen. Yhdysvallat oli sitoutunut Persianlahden sotaan eikä halunnut puuttua kaukaisen Itämeren reuna-alueen asioihin.

Tilanne Baltiassa rauhoittui tammikuun jälkeen verraten nopeasti, mihin osaltaan vaikutti Venäjän presidentti Jeltsinin nopea liittoutuminen Baltian tasavaltojen kanssa Neuvostoliiton keskushallitusta vastaan. Elokuussa 1991, Moskovan vallankaappausyrityksen epäonnistuttua, Suomi tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden ja palautti diplomaattisuhteet. Myös Helsingissä olleita entisiä lähetystörakennuksia ryhdyttiin palauttamaan.

Valtiojohdon varovainen linja oli johtanut ristiriitaan suomalaisen lehdistön ja kansalaismielipiteen enemmistön kanssa. Ulkopolitiikan kannatus putosi parissa vuodessa huippuluvuista noin 20 prosenttia, ja vuonna 1991 enää 62 prosenttia piti sitä hyvänä.

 2.1.5 Reaktiot Neuvostoliiton hajoamiseen

Kansalaistasolla yhteydet Suomesta Venäjälle olivat verraten vilkkaat. Tiedettiin hyvin, että Gorbatshovin kaatamista suunniteltiin, mutta toisaalta nähtiin neuvostotasavaltojen suvereniteetin omilla alueillaan vahvistuvan. Erityisen merkittävää oli Venäjän federaation hallinnon vähittäinen kehittyminen neuvostohallinnon rinnalle.

Todelliseen kokeeseen Suomen ulkopolitiikan johto joutui Neuvostoliiton hajoamisen kiihtyessä ja samalla vanhoillisten vastarinnan voimistuessa vuoden 1990 lopulla. Taustana oli myös Kuwaitin kriisin kärjistyminen ja Persianlahden sodan alkaminen.

Suomi isännöi menestyksellä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajien tapaamisen Helsingissä 9. syyskuuta, jolloin he päättivät yhteisestä linjasta Irakin suhteen. Tapaamisen aikana Moskovasta tuli Helsinkiin tietoja, että Gorbatshovia vastaan oli tekeillä vallankaappaus. Hän joutuikin kiirehtimään kotiinpaluuta estääkseen kriisin laajenemisen. Syksyn mittaan vanhoillisten paine Gorbatshovia kohtaan kasvoi ja hänet pakotettiin hyväksymään uudistusmielisen ulkoministerin Eduard Shevardnadzen ero.

Presidentti Koivisto tuki mahdollisuuksiensa mukaan Gorbatshovia sekä yhteydenpidossaan ulkomaiden johtajiin että omissa poliittisissa kannanotoissaan, koska hänen näkemyksensä mukaan sille vaihtoehtoina olivat jyrkän linjan kommunistien voitto tai jättiläisvaltakunnan hallitsematon hajoaminen kaikkine siitä Suomellekin seuraavine vaaroineen.

Moskovassa 19. elokuuta tapahtuneessa vallankaappauksessa. Gorbatshov syrjäytettiin, mutta Venäjän presidentti Boris Jeltsin nousi uhmaamaan poikkeustilakomiteaa. Suomen hallituksen kuten muidenkin ulkopuolisten tarkkailijoiden oli aluksi vaikeaa päätellä, kuka selviäisi tilanteesta voittajaksi, joten ensimmäiset kannanotot olivat pidättyviä, lähinnä uudistuskehityksen katkeamista pahoittelevia.

Pian kävi ilmi, että Jeltsin Venäjän parlamentin tukemana nousi todellisen vallan haltijaksi Moskovassa. Suomi kulki kannanotoissa muiden länsimaiden rinnalla. Kun Venäjän presidentti ensin tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden, Suomen tunnustus ilmoitettiin yhtä aikaa tärkeimpien länsieurooppalaisten maiden kanssa. Suomen hallitus totesi, ettei Baltian tasavaltojen itsenäisyyden oikeudellista tunnustamista ollut koskaan peruttu, joten nyt se vain palautettiin käytännössä voimaan.

 2.1.6 Suhteet Venäjään

Neuvostoliiton hajoamisen kiihtyessä ei kuitenkaan voinut olla vielä varmuutta, miten hallinto Venäjällä järjestettäisiin. Suomessa todettiin, että Venäjä joka tapauksessa pysyy naapurina. Siksi ryhdyttiin valmistelemaan Venäjän kanssa tehtäviä naapuriyhteistyön sopimuksia sekä yya-sopimuksen muuttamista sellaiseksi, ettei se sisältäisi enää sotilaallisia määräyksiä. Neuvostoliiton lakkauttamisen hetkellä tuo korvaava sopimus jäi allekirjoittamatta, mutta sen sijaan Venäjän kanssa tehdyt uudet naapuruussopimukset allekirjoitettiin tammikuussa 1992.

Saksan yhdistyminen, Baltian maiden itsenäistyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen muuttivat perusteellisesti Itämeren alueen poliittista karttaa. Suomi osallistui jo 1980-luvulla aktiivisesti Itämeren suojeluun ja hieman myöhemmin kehittyneeseen poliittiseen yhteistyöhön sekä Itämeren että Pohjoisen Jäämeren alueilla. Tähän liittyi “lähialuepolitiikan” tukeminen erityisesti Baltiaan ja Venäjän puolelle toimitetuilla avustuksilla ja osallistumisella monenlaisiin yhteistyöhankkeisiin. Näillä toimilla oli selvästi rauhoittava vaikutus kylmän sodan asetelmien purkamisessa ja muutoksen hallinnassa Suomen lähiympäristössä.

Laatikko: Naapuruussopimukset (smm2laat2151) 


Kirjallisuutta: Lauri Haataja, “Koiviston aika” teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 4 (1992), s. 223 - 257; Mauno Koivisto, Historian tekijät. Kaksi kautta II (Kirjayhtymä, 1995), s. 377-453; Henrik Meinander, Suomen historia (2006), s. 225-228; Heikki Roiko-Jokela (toim.), Virallista politiikkaa, epävirallista kanssakäymistä. Suomen ja Viron suhteiden käännekohtia 1860 – 1991 (Atena, Jyväskylä 1997); Unto Vesa (toim.), YYA. Aika ja sopimus (1998); Pekka Visuri – Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (WSOY, 1992), s. 264- 275;

 
[SULJE] [TULOSTA SIVU]