Miksi kylmä sota päättyi? - Tuomas Forsbergin artikkeli

Miksi kylmä sota päättyi? Neuvostoliiton heikkous, Gorbatshovin uusi ajattelu ja luottamuksen rakentuminen

Kylmän sodan päättymisestä – jonka maamerkkeinä voidaan pitää Saksan yhdistymistä ja ”Uuden Euroopan asiakirjan” hyväksymistä Pariisin ETYK-kokouksessa – tuli syksyllä 2010 kuluneeksi 20 vuotta. Tämä merkitsee sitä, että suurin osa saman vuoden syksyllä aloittaneista opiskelijoista ei omakohtaisesti voi muistaa kylmästä sodasta yhtään mitään. Kylmä sota on historiaa – uusille opiskelijoille se voi tuntua yhtä kaukaiselta kuin ensimmäinen maailmansota tai 30-vuotinen sota.

Kylmän sodan tutkimisen mielekkyys on siten motivoitava uusille opiskelijoille tämän päivän näkökulmasta. Yhtäältä voidaan korostaa niitä poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen ajattelun rakenteita ja trendejä, jotka saaneet muotonsa ja käyttövoimansa kylmän sodan maailmasta. Näiden ymmärtämiseksi ja kriittisen analyysin tueksi tarvitaan kylmän sodan tutkimusta. Toiseksi kylmää sotaa tutkimalla voidaan oppia monia tärkeitä asioita yhteiskuntien ja kansainvälisen politiikan mekanismeista ja haastaa nykyisessä tieteellisessä ja yhteiskunnallisessa ajattelussa vallitsevia käsityksiä.

Tässä artikkelissa pyrin valottamaan kylmän sodan päättymisen syitä viimeaikaisen tutkimuskirjallisuuden valossa. Kylmän sodan päättyminen oli mullistava ja yllättävä maailmanhistoriallinen tapahtuma, ei vain siksi, että se ylipäänsä päättyi vaan ennen kaikkea siksi, miten se päättyi. Kylmä sota päättyi nopeammin, rauhanomaisemmin ja enemmän läntisten arvojen ja tavoitteiden mukaisesti kuin osattiin odottaa. Miten tämä oli mahdollista? Kylmän sodan päättymisen tulkinnat eivät ole yhdentekeviä, sillä niillä on ollut valtaisasti merkitystä kylmän sodan jälkeisessä politiikassa. Kylmän sodan päättyminen on ollut myös keskeisessä asemassa keskusteltaessa erilaisten teorioiden ja selitysmallien paremmuudessa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa.

Kylmän sodan päättymisen kilpailevat tulkinnat

Kylmän sodan päättymisestä on olemassa kaksi lähes vastakkaista kilpailevaa selitystä. Ensimmäisen mukaan kysymys oli Neuvostoliiton heikkoudesta, joka pakotti sen luopumaan Itä-Euroopan ja muiden satelliittivaltioiden dominoinnista sekä kilpavarustelusta ja ideologisesta vastakkainasettelusta lännen kanssa. Toiset korostavat enemmän Neuvostoliiton suhteellista heikkoutta verrattuna länteen, toiset taas neuvostojärjestelmän sisäistä heikkoutta. Toisen tulkinnan mukaan keskeistä oli Gorbatshovin valinta Neuvostoliiton johtoon ja hänen lanseeraamansa uusi ajattelu, joka ilman minkäänlaista pakkoa sai aikaan kylmän sodan päättymisen. Tästä jälkimmäisestä tarinasta on olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa versiota: toisten mielestä Gorbatshov oli sankari, joka pelasti maailman ydinsodalta ja vapautti suurvaltojen vastakkainasettelusta kärsineet kansat, toisten mielestä – ja näin ajatellaan etenkin nyky-Venäjällä – Gorbatshov antoi typeryyttään tai itsekkyyttään periksi lännen vaatimuksille kylmän sodan päättyessä ja sai aikaan Neuvostoliiton aseman heikkenemisen ja lopulta sen hajoamisen.

Ero näiden kahden tulkinnan välillä on karkeasti ottaen se, että ensimmäinen tulkinta korostaa historian suuria materiaalisia voimia – taloudellisia realiteetteja ja sotilaallisen voiman jakautumista, kun taas jälkimmäinen asettaa painon yksilöille ja poliittiselle ajattelulle. Kansainvälisen politiikan tutkimuksen termein voidaan puhua realistisista ja liberalistisista tai vaihtoehtoisesti materialistisista ja idealistisista teoreettisista näkökulmista.

Näiden kahden päätulkinnan ohella on kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota myös kolmanteen karkeaan selitysmalliin, joka usein on jäänyt edellisten jalkoihin. Siinä kylmän sodan päättymistä ei selitetä pääsääntöisesti ulkoisten, materiaalisten tai sisäisten, ideologisten voimien vaan vuorovaikutuksen tuloksena. Avainasemassa oli siten se, miten Neuvostoliitto ja läntiset suurvallat – niiden johtajat Gorbatshov, Reagan ja Kohl – pystyivät sopimaan asioista keskenään ja rakentamaan luottamusta, jonka varassa päätökset kilpavarustelun lopettamisesta, neuvostojoukkojen vetämisestä Itä-Euroopasta ja Saksan yhdistämisestä voitiin tehdä. Kansainvälisen politiikan tutkimuksen koulukuntatermein tätä tulkintaa voidaan pitää konstruktivistisena.

Monet historioitsijat eivät halua asettaa tulkintaansa mihinkään ahtaaseen muottiin vaan ammentavat selityksensä kaikista näistä selitysmalleista. Näiden kolmen selitysmallin, Neuvostoliiton heikkouden, Gorbatshovin uuden ajattelun ja luottamuksen rakentumisen yhdistelmää voidaan pitää jopa suhteellisen konsensuaalisena näkemyksenä kylmän sodan loppumisesta. Silti on mielekästä kysyä, mikä näiden eri selitysten asema kylmän sodan päättymisessä tarkemmin ottaen oli, mitä heikkouksia tai ongelmia niihin liittyy, ja kuinka paljon painoa eri selitysmalleille tulisi antaa. Maailmanhistoriallisilla tapahtumilla on aina useita syitä, mutta kaikki selitykset eivät ole samanarvoisia. Erittelemällä eri lähestymistapoja kylmän sodan päättymiseen voidaan paremmin käsittää, missä mielessä eri tavat ymmärtää kylmän sodan päättyminen ovat toisiaan tukevia.

Neuvostoliiton heikentyminen ja lännen voitto

Ajatus siitä, että kylmä sota päättyi lännen voittoon, on luonnollinen, kun tarkastellaan kylmän sen lopputulosta. Saksa yhdistyi käytännössä lännen ehdoilla: Itä-Saksa liittyi Länsi-Saksaan ja yhtenäinen Saksa pysyi läntisen sotilasliiton Naton jäsenenä. Varsovan liitto hajosi, Neuvostojoukot vetäytyivät Itä-Euroopan maista ja ne liittyivät Natoon. Neuvostoliitto supisti asevoimiaan ja puolustusmenojaan yksipuolisesti, kun taas Yhdysvalloista tuli kirkkaasti maailman mahtavin sotilasmahti. Kommunismista luovuttiin, kun taas läntinen demokratia vahvistui maailmanlaajuisesti. Venäjän talous romahti, kun taas lännessä elintaso jatkoi kylmän sodan jälkeen kasvuaan – 1990-luvun lama Suomessa oli paljolti paikallinen. Tästä lopputuloksesta voidaan sitten päätellä ajassa taaksepäin, että Neuvostoliiton taloudellinen ja sotilaallinen heikkous oli kylmän sodan päättymisen pääasiallisin syy.

Voimapoliittinen selitys kylmän sodan päättymiselle on lyhyesti seuraava: Neuvostoliiton voimien ehtyminen muun muassa Afganistanin sodan, sisäisten kansallisten jännitteiden kasvamisen ja jäykkien jo vanhentuneiden talousrakenteiden seurauksena pakotti uudistuksiin samanaikaisesti kun Yhdysvallat kiihdytti sotilaallista varusteluaan muun muassa Ronald Reaganin ”tähtien sodan” kampanjalla ja kulutti Neuvostoliiton voimia tukemalla sitä vastaan taistelevia muslimisissejä mujahideenejä Afganistanissa. Reaganin näkemyksen mukaan Neuvostoliitto oli ”sairas karhu”, joka ei pystyisi vastaamaan lännen asettamaan haasteeseen vaan luhistuisi. Tätä luhistumista Reagan halusi vauhdittaa ja onnistui siinä. Reaganin jälkeen presidentiksi noussut George Bush korjasi hedelmät.

Monet historioitsijat ja kansainvälisen politiikan tutkijat ovat tukeneet tätä tulkintaa puhumattakaan lukemattomista poliitikoista ja muista lähihistorian kommentaattoreista. Painopistettä voidaan vaihtaa sen mukaan, kuinka paljon painoa asetetaan nimenomaan ulkoisille tekijöille, Yhdysvaltojen ja läntisen blokin kilpavarustelulle, teknologian vientikiellolle, suhteellisten elintasoerojen kasvulle idän ja lännen välillä sekä Saksan liittotasavallan antamalle talousavulle neuvottelujen loppuvaiheessa vai ajatellaanko, että Neuvostoliitto olisi hajonnut omaan mahdottomuuteensa, vaikka länttä ei olisi ollut olemassakaan. Edellinen, ”we won the Cold War” -tulkinta elää vahvana etenkin Yhdysvalloissa, kun taas useimmat eurooppalaiset historioitsijat korostavat ennemmin Neuvostoliiton sisäistä heikkoutta.

Ongelmana voimapoliittisessa tulkinnassa kylmän sodan päättymisestä on se, että Neuvostoliiton voimien ehtymisestä ei ollut vielä 1980-luvulla selviä merkkejä vaan sen mittavat asevoimat olivat vielä täydessä valmiudessa. Läntiset johtajat ja tutkijat eivät tuossa vaiheessa rekisteröineet mitään olennaista muutosta voimasuhteissa. Neuvostoliitto haastettiin kilpavarusteluun mutta kukaan ei uskonut, että sen avulla olisi voitu saavuttaa sellainen sotilaallinen yliote, joka olisi mahdollistanut poliittisen muutoksen Neuvostoliitossa tai muissa sosialistisissa maissa. Yhdysvallat pyrki aseellisin keinoin vallanvaihdoksiin monissa Latinalaisen Amerikan maissa mutta ei Neuvostoliitossa tai Itä-Euroopassa. Kun uudistukset Neuvostoliitossa alkoivat, läntiset johtajat pelkäsivät koko ajan, että Gorbatshov tai jokin uusi konservatiivisempi neuvostojohtaja saattaisi käyttää asevoimia Itä-Euroopassa uudistuspyrkimysten pysäyttämiseksi. Sotilaallista voimaa Neuvostoliitolla oli tällaisiin toimiin aivan riittävästi. Silloin myönteinen kehitys suurvaltasuhteissa olisi pysähtynyt tai lännen olisi ollut pakko tyytyä status quon jatkumiseen välttääkseen konfliktin eskaloitumista.

Yhdysvaltojen aloittama kilpavarustelu kyllä vaikutti neuvostojohtajien ajatteluun. He kavahtivat Reaganin vahvaa anti-kommunistista retoriikkaa ja varustelupolitiikkaa, mutta se ei sellaisenaan johtanut muutoksiin. Neuvostoliitto olisi yhtä hyvin voinut entistä voimakkaammin käpertyä suojaamaan sen omaa asemaa ja vastustaa kaikkia muutoksia. Yhdysvaltojen ja lännen sotilaallinen ylivoima saattoi rationaalisesti ajatellen olla riittävä peruste vähentämään Neuvostoliiton sotilaallista läsnäoloa ja taloudellista apua monissa kolmannen maailman maassa, missä sisällissotia käytiin kummankin supervallan tukemana, mutta se ei voinut pakottaa Neuvostoliittoa vetämään joukkoja pois Itä-Euroopasta ja suostumaan yksipuoliseen aseistariisuntaan. Gorbatshov vetosi usein taloudellisten voimavarojen riittämättömyyteen sisäisissä keskusteluissa ja sai politbyroon vakuuttuneeksi siitä, että kilpavarustelun jatkaminen oli toivotonta, mutta Gorbatshovin huoli ei ollut niinkään Neuvostoliiton jääminen kilpavarustelussa jälkeen kuin sen seuraukset koko ihmiskunnalle. Viimeistään vuonna 1983, jolloin Neuvostoliiton ydinasejoukot oli määrätty täyteen hälytysvalmiuteen Naton sotaharjoituksesta Able Archer tehdyn virhetulkinnan vuoksi, riski ydinsodasta ja maailman tuhoutumisesta oli ymmärretty myös Neuvostoliitossa. Kritiikkiä voimapoliittista tulkintaa vastaan on esitetty myös siksi, että Yhdysvaltojen sotilaallinen varustelu ja Reaganin retoriikka osin vahvistivat länttä kohtaan tunnettuja pelkoja ja epäluuloja, joiden pohjalta Gorbatshovin liennytystä vastustettiin. Lisäksi monet neuvostojohtajat uskoivat Yhdysvaltojen pian romahtavan ja etenkin lännessä oli paljon yleisempää puhua Yhdysvaltojen hegemonian laskusta kuin Neuvostoliiton vaikeuksista ylläpitää valta-asemaansa.

Taloudellisten voimasuhteiden muutos idän ja lännen välillä ei myöskään yksinään voi selittää kylmän sodan päättymistä. Neuvostoliiton ja itäblokin maiden talouden kasvuvauhti alkoi hiipua 1970-luvulla, kun vanhanaikaiset talouden rakenteet kärsivät tehottomuudesta eikä Neuvostoliitto pystynyt seuraamaan lännen teknologista kehitystä. Öljyn hinnan nousu maailmanmarkkinoilla 1980-luvun alussa kuitenkin helpotti tilannetta, kunnes hinnan nopea lasku jälleen 1980-luvun puolivälissä aiheutti selvän notkahduksen Neuvostoliiton talouteen. Kun pulaa oli elintarvikkeista ja muista peruskulutustarvikkeistakin, jouduttiin ottamaan lainaa kansainvälisiltä markkinoilta. Bruttokansantuote ja kansalaisten elintaso laskivat jyrkästi kuitenkin vasta 1990-luvun alussa, jolloin Neuvostoliiton ulkopolitiikan suunta oli jo muuttunut ja kylmä sota käytännössä päättynyt. Koska talousromahdus pikemminkin seurasi kylmän sodan päättymistä kuin edelsi sitä, eräät historioitsijat ovat muotoilleet selityksen niin, että Neuvostoliiton oli ennakoitava tätä muutosta ja aloitettava uudistuspolitiikkansa aikaisemmin, jotta se olisi pysynyt maailmantalouden kehityksen vauhdissa. Toisin sanoen Neuvostoliitto tarvitsi ystävällismielisen kansainvälisen ympäristön voidakseen toteuttaa sisäisiä uudistuksiaan. Tällaisesta ajattelusta on joitakin viitteitä Gorbatshovin lausumista, mutta tulkinta perustuu ennen kaikkea siihen oletukseen, että rationalististen toimijoiden olisi pitänyt toimia niin.

Onkin epäselvää, kuinka vahvasti neuvostojohtajat itse ymmärsivät taloudellisen tilanteen heikentyneen ratkaisevasti vai luottivatko ja uskoivatko he sokeasti kommunismin taloudelliseen suorituskykyyn väärennettyjen tilastojen ja alatasolta ylöspäin tulleiden todellisuutta ruusuisesti maalailleiden viestien valossa. Gorbatshov ainakin oli tietoinen niin maatalouden kuin monien muidenkin tuotantoalojen heikkouksista, mutta poliittiset uudistukset olivat hänen politiikassaan etusijalla talouteen nähden. Hän piti talouden ongelmia vain tilapäisinä, jotka korjaantuisivat politiikan tuloksena eikä hän ennakoinut suurempaa romahdusta. Monet muut taas uskoivat vielä sokeasti sosialismin voimaan eivätkä nähneet tarvetta minkäänlaisiin isompiin uudistuksiin. Voidaankin sanoa, että Neuvostoliiton talouden varsinainen romahtaminen johtui suurelta osin Gorbatshovin pieleen menneistä yrityksistä uudistaa talousrakenteita, mikä samalla johti valtakamppailuihin ja kaaokseen eikä tuotannon tehostumiseen. Vaikka Gorbatshov tarvitsi ja sai talousapua Länsi-Saksalta vuonna 1990, hän ei halunnut kytkeä apua suoraan hänen suostumiseensa Saksan yhdistymiseen vaan ennemminkin yhdistymisestä johtuviin välittömiin rahan tarpeisiin kuten neuvostojoukkojen poisvetämisestä aiheutuviin kuluihin. Lisäksi on epäselvää, miten pelkkä taloudellinen kurjistuminen olisi johtanut poliittisiin uudistuksiin – monien maiden kuten vaikkapa Pohjois-Korean, Kuuban, Zimbabwen tai Burman kehitys eivät tue tällaista suoraviivaista tulkintaa.

Rakenteelliset tekijät – muutokset sotilaallisissa tai taloudellisissa olosuhteissa – olivat ilman muuta taustalla, kun arvioidaan kylmän sodan päättymiseen johtaneita syitä. Ne eivät kuitenkaan voi yksin selittää Neuvostoliiton politiikan muutosta ja kylmän sodan päättymistä. Yhdysvaltojen kiihdyttämä kilpavarustelu Reaganin presidenttikauden alussa 1980-luvulla ei pannut Neuvostoliittoa polvilleen mutta lisäsi ydinsodan riskiä ja antoi uudistusmielisille yhden syyn lisää pyrkiä yhteistyöhön lännen kanssa. Heikko talous ei sekään pakottanut Neuvostoliittoa muuttamaan ulkopolitiikkaansa, sillä paineet kansalaisten suunnalta eivät olleet mittavia. Valtio olisi hyvin voinut kitkutella pitkään vanhalla perustalla ja tilkitä pahimpia puutteita ulkomaisen velanoton turvin. Kontrafaktuaalinen päättely on aina spekulatiivista, mutta perustellusti voidaan väittää, että Neuvostoliitto olisi voinut lähteä muuttamaan ulkopolitiikkaansa ilman Yhdysvaltojen kiihdyttämää kilpavarustelua: hyödytön vastakkainasettelu ja ydinasevarustelun riskit jo sinällään riittivät Gorbatshoville syyksi lähestyä länttä ”uuden ajattelun” pohjalta. Talousongelmat lisäsivät perusteita muutokselle, mutta eivät aiheuttaneet mitään pakkoa ryhtyä välittömiin toimiin lähestyä länttä ulkopolitiikassa ja vähentää sotilaallista vastakkainasettelua niin radikaalilla tavalla kuin Gorbatshov teki. Siksi onkin järkevä hakea selityksiä kylmän sodan päättymiselle myös Gorbatshovin politiikasta ja ajattelusta.

Gorbatshovin uusi ajattelu

Gorbatshovin ja hänen uuden ajattelun ratkaisevaa merkitystä kylmän sodan päättymiselle ovat korostaneet monet historioitsijat ja Venäjän-tutkijat. Gorbatshov oli entisiin neuvostojohtajiin verrattuna poikkeuksellinen hahmo. Hän oli ensimmäinen pääsihteeri, joka lukeutui Stalinin ajan jälkeiseen sukupolveen. Ilman Gorbatshovin vahvaa henkilökohtaista sitoutumista ideologisen vastakkainasettelun ja varustelukilpailun lopettamiseksi kylmä sota ei olisi päättynyt.

Gorbatshov valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985, kun Leonid Brezhnevin kuoleman jälkeen 1982 pääsihteereiksi valitut Juri Andropov ja Konstantin Tshernenko olivat niin ikään kuolleet muutaman vuoden sisään. Vuonna 1931 syntynyt Gorbatshov oli nuorempi kuin muut politbyroon jäsenet, mutta häntä ei valittu johtoon siksi, että hän olisi ollut uudistaja muuten kuin hyvin rajallisessa merkityksessä. Pikemminkin konservatiivit aliarvioivat Gorbatshovin radikaaleja uudistuspyrkimyksiä.

Gorbatshov ei ihannoinut läntistä kapitalismia vaan loppuun asti uskoi kommunismiin tai ainakin uudistuvaan sosialismiin toimintansa perustana. Pohjoismainen sosiaalidemokratia oli paljon lähempänä hänen visiotaan tulevasta Neuvostoliitosta kuin läntinen, ”amerikkalainen” markkinatalous. Ulkopolitiikassa uusi ajattelu ei ollut välttämättömyydestä noussutta retoriikkaa tai vain läntisten suurvaltojen poliittisten ajatusten kopiointia vaan kokonaan uusi paradigma, joka lähti siitä, että valtiot ovat toisistaan riippuvaisia ja globaalit ongelmat ovat yhteisiä. Niiden ratkaisemiseksi sosialististen ja kapitalististen valtioiden pitää tehdä yhteistyötä. Ongelmia ei voida ratkaista asevoimin vaan rauha on asetettava korkeammaksi päämääräksi ja siksi myös asevaraista turvallisuutta tulee voida vähentää. Sisäpolitiikassa Gorbatshov pyrki vahvistamaan ihmisoikeusnormeja, lisäämään avoimuutta ja oli valmis siirtymään yksipuoluejärjestelmästä kohti vapaita vaaleja.

Tämän selitysmallin mukaan kylmän sodan päättyminen oli siis ennen kaikkea seurausta Gorbatshovin ajattelusta ja politiikasta. Kylmän sodan päättymisen kannalta ratkaisevaa oli se, että hän sulki pois sotilaallisen väliintulon periaatteellisista syistä. Itä-Euroopan maiden vallankumoukset olisi voitu pysäyttää asevoimin, kuten oli tehty aikaisemminkin, mutta Gorbatshov ei halunnut turvautua siihen. Tshekkoslovakian miehitys 1968 oli Gorbatshovin mielestä ollut paha erehdys – Prahan kevään johtajia hän oli tuntenut henkilökohtaisesti opiskeluajoiltaan. Gorbatshov olisi voinut jatkaa kilpavarustelua ainakin johonkin mittaan asti tai edetä aseriisunnassa paljon hitaammin kuin mitä hän teki. Hän oli kuitenkin valmis sopimaan keskimatkan ydinaseiden poistamisesta vuonna 1987 tavalla, joka vähensi Neuvostoliiton aseistusta huomattavasti enemmän kuin mihin vastavuoroisuuden perustalta olisi ollut mitään syytä.

Gorbatshovin ideat eivät tulleet tyhjästä. Keskeisimpiä taustavaikuttajia olivat 1956 suojasään aikana varttuneet tutkijat ja ajattelijat, jotka Brezhnevin kauden aikana olivat pesiytyneet ennen kaikkea moskovalaisiin tutkimuslaitoksiin. Kun Gorbatshovin pääsihteeriksi nimittämisen myötä uusi ajattelu sai institutionaalisen tuen, he tarttuivat tähän ja löysivät pian kanavia, joiden kautta saivat ajatuksensa kuulluiksi ja huomatuiksi. Näin prosessi vahvisti itseään. Gorbatshovin ja hänen lähipiirinsä ajattelulla oli keskeinen merkitys, koska pääsihteerin asema neuvostojärjestelmässä oli perinteisesti vahva. Vaikka oppositiota Gorbatshovin uudistuspolitiikkaa kohtaan oli olemassa, hän pystyi valtiojohtajana toimimaan itsenäisesti ja toteuttamaan ulkoministeri Shevardnadzen kanssa ulkopoliittisen uudistuspolitiikkansa. Vanhoilliset pysyivät nurinasta huolimatta pitkään uskollisena valtarakenteille. Vastustus alkoi näkyä poliittisena voimana vasta 1990-luvun alussa, jolloin Gorbatshov alkoi myötäillä joissakin kysymyksissä vanhoillisia ja Shevardnadze erosi tehtävistään. Vanhoillisten voimien vastaisku huipentui epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen elokuussa 1991. Tuolloin kylmä sota oli kuitenkin jo päättynyt eikä vanhaan järjestelmään ollut enää paluuta.

Gorbatshovin ja hänen lähipiirinsä uusi ajattelu ei kuitenkaan ole yksistään riittävä selittämään Neuvostoliiton ulkopolitiikan muutosta ja kylmän sodan loppumista. Uusi ajattelu ei tarkoittanut myöntymistä ja rauhanomaisuutta joka asiassa vaan sillä oli rajansa. Gorbatshov ei hyväksynyt Saksojen yhdistymistä eikä yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyyttä suoralta kädeltä. Hän käänsi ulkopolitiikan suunnan vanhoillisempaan suuntaan vuoden 1991 aikana ja oli valmis hyväksymään aseellisen voiman käytön Liettuan itsenäistymispyrkimyksiä vastaan. Vaikka kylmä sota loppui Euroopassa, se jatkui Aasiassa: Neuvostoliiton ja Japanin välisissä suhteissa saatiin aikaan liennytystä ja yhteistyötä vain hyvin rajallisesti, vaikka neuvostojohdon pyrkimyksenä oli päästä näihin tavoitteisiin myös itäisellä pallonpuoliskolla. Gorbatshovin uudesta ulkopolitiikasta voidaan puhua myös oppimisena ja vuorovaikutukseen perustuvana poliittisten identiteettien vahvistumisen prosessina. Kontrafaktuaalisesti voidaan ajatella, että Gorbatshov ei olisi muuttanut Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa eikä kylmä sota olisi päättynyt, mikäli hän ei olisi saanut tarvitsemaansa tukea ja ymmärrystä ajatuksilleen myös läntisiltä johtajilta.

Keskinäisen luottamuksen kasvu

Kylmän sodan päättymisen tarina voidaan myös ymmärtää suurvaltojen johtajien välisen keskinäisen luottamuksen vahvistumisen prosessina. Etenkin lukemalla poliittisten johtajien ja heidän neuvonantajiensa kuvauksia kylmän sodan päättymisestä suuri paino asetetaan sille, miten keskinäinen luottamus onnistuttiin rakentamaan. Vaikka Reagan aloitti presidenttikautensa 1980-luvulla kiivaana kommunismin ja Neuvostoliiton vastustajana, hän muuttui toisen presidenttikauden aikana johtajaksi, jolle rauha ja yhteistyö Neuvostoliiton kanssa olivat tärkeitä tavoitteita. Hän olisi ollut valmis menemään keskinäisessä aseriisunnassa etenkin ydinaseiden osalta paljon pidemmälle kuin mitä yleensä on ymmärretty ja mihin suurin osa Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuushallintoa oli halukas. Vielä niinkin myöhään kuin 1990 osa Reaganin lähimmistä neuvonantajista ja etenkin myöhemmin George W. Bushin kaudella vaikutusvaltaisiksi nousseet neokonservatiivit pitivät Gorbatshovia vaarallisena vastustajana ja hänen aseistariisunta-aloitteitaan vain taktisena hämäyksenä.

Gorbatshov päätti yksipuolisista asesupistuksista ja joukkojen vetämisistä, koska hän halusi osoittaa, että Neuvostoliitto ei pyri globaaliin hegemoniaan ja uhkaamaan Yhdysvaltoja. Toisaalta hän ei halunnut lähteä toteuttamaan radikaaleja uudistuksiaan, ennen kuin oli varma siitä, ettei Reagan pettäisi hänen luottamustaan. Vain sillä tavalla Gorbatshov pystyi perustelemaan ulkopolitiikkaansa niille vanhoillisille, jotka edelleen olivat epäluuloisia länsivaltojen poliittisia tavoitteita kohtaan ja pitivät idän ja lännen välisen vastakkainasettelun ylittämistä mahdottomana.

Keskinäisen luottamuksen rakentuminen Gorbatshovin ja Reaganin välillä ei ollut itsestäänselvyys ottaen huomioon Reaganin vahvan antikommunistisen asenteen. Ennen ensimmäistä keskinäistä tapaamistaan Reagan oli kuitenkin saanut Margaret Thatcherilta neuvon, jonka mukaan Gorbatshov on henkilö, jonka kanssa ”voi tehdä bisnestä”. Kun Gorbatshov ja Reagan sitten tapasivat Genevessä 1985, Reagan puhui heidän välilleen syntyneestä ”kemiasta”, vaikka mihinkään läpimurtoihin ei kokouksessa päästykään. Reykjavikin huippukokous 1987 loi pohjan keskimatkan ydinaseiden poistamiselle. Moskovan huippukokouksessa 1988 Reagan oli valmis toteamaan kylmän sodan olevan ohitse. Usko yhteisiin arvoihin uudistettiin George Bushin ja Gorbatshovin välisessä tapaamisessa Maltalla 1989. Luottamuksen rakentuminen eteni lopulta niin pitkälle, että neuvotellessaan Bushin kanssa Saksojen yhdistymisestä Gorbatshov oli valmis ilman mitään vastamyönnytystä hyväksymään sen periaatteen, että jokainen suvereeni valtio saattoi itse valita minkä sotilaallisen liittokunnan jäsen se olisi tai ei olisi. Käytännössä se tarkoitti yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyyden hyväksymistä. Monet läsnä olleista pitivät tätä hyvin poikkeavana tapana neuvotella kansainvälisistä turvallisuuskysymyksistä. Tavanomaisen intresseihin pohjaavan kaupanhieronnan sijasta Gorbatshov oli valmis hyväksymään parhaan argumentin voiman, koska hän uskoi sen vahvistavan oman ideaalinsa mukaista maailmanjärjestystä, jossa asioista voidaan sopia yhdessä.

Gorbatshov muodosti luottamukselliset suhteet myös Saksan liittotasavallan liittokansleri Helmut Kohlin kanssa. Tällä oli ratkaiseva merkitys neuvoteltaessa Saksojen yhdistymisestä. Luottamuksen rakentuminen alkoi kahdenvälisessä tapaamisessa Bonnissa 1988, jolloin Gorbatshov ja Kohl istuivat iltaa Reinin rannalla. Kohl lupasi auttaa Gorbatshovin johtamaa Neuvostoliittoa yli talousvaikeuksien. Nämä signaalit tuesta olivat tärkeitä vahvistamaan hänen omaa uskoaan perustavaa laatua olevaan muutokseen suurvaltasuhteissa ja kansainvälisen politiikan pelisäännöissä. Tämä taas oli se perusta, jolla Gorbatshov saattoi pystyä viemään eteenpäin omaa neuvostoyhteiskunnan uudistusohjelmaansa.

Luottamuksen rakentumisen merkitys näkyy siinäkin, että puheet ja toimet, jotka eivät rakentaneet luottamusta, johtivat heti ongelmiin yhteistyössä. Sellaisia olivat muun muassa Reaganin Gorbatshovia loukkaavat vitsit tai Kohlin yksipuoliset julistukset Saksojen yhdistymisestä. Riittävää luottamusta ei myöskään syntynyt Neuvostoliiton ja Japanin johtajien välille, jotta kylmän sodan loppuminen olisi tuonut merkittäviä muutoksia näiden maiden välisiin suhteisiin. Neuvostoliiton heikentymisestä ja Gorbatshovin uudesta ajattelusta huolimatta Neuvostoliiton ja Japanin väliset kiistat jäivät ratkaisematta.

Keskinäinen luottamus suurvaltajohtajien välillä ei syntynyt sattumalta. Molemmat osapuolet halusivat lopulta murtaa epäluulonsa. Etenkin Gorbatshovilla oli siihen selvä motiivi, koska hän halusi eroon ydinasesodan uhasta ja luoda sellaisen kansainvälispoliittisen ympäristön, joka tekisi mahdolliseksi Neuvostoliiton sisäisten uudistusten läpiviennin. Länsimaat eivät myöskään alkaneet luottaa Neuvostoliittoon kunnolla vain Gorbatshovin tai hänen uuden ajattelunsa vilpittömyyden takia vaan vasta, kun tämä oli aloittanut sellaiset institutionaaliset uudistukset, joiden purkaminen olisi ollut hankalaa. Luottamuksen syntyä ei siten voida selittää irrallaan materiaalisten ja institutionaalisten tekijöiden vaikutuksesta, vaikka nämä eivät voineetkaan pakottaa osapuolia luottamaan toisiinsa.

Lopuksi

Kylmän sodan päättyminen oli moniulotteinen ja monikerroksinen prosessi, jonka kulusta ei voida antaa vain yhtä pätevää selitystä, kuten ei yleensä muistakaan historiallisista tapahtumista. Tässä esitellyt kolme pääasiallista tulkintaa, Neuvostoliiton taloudellinen ja sotilaallinen heikentyminen, Gorbatshovin uusi ajattelu sekä keskinäisen luottamuksen kasvu ovat olleet kaikki keskeisessä asemassa selitettäessä kylmän sodan päättymistä. Näistä perusselityksistäkin on eri variantteja. Lisäksi erilaisia muita syitä ja selityksiä voidaan vielä listata kasapäin lisää.

Teoriat ja selitysmallit ovat aina yksinkertaistavia. Niiden merkitys onkin siinä, miten hyvin ne tavoittavat prosessista jotakin olennaista. Se mikä on olennaista, riippuu paljolti kulloisestakin näkökulmasta ja siitä, mihin kylmän sodan päättymistä verrataan. Yhdessä mielessä olennaista on se, mitä ilman muutos ei olisi tapahtunut pääpiirteissään sellaisena kuin se tapahtui: kylmän sodan lopun olennaisia piirteitä olivat ainakin sen päättyminen suurelta osin läntisten tavoitteiden ja arvojen mukaisesti, suhteellisen nopeasti ja rauhanomaisesti. Kaikkien kolmen selitysmallin mukaisia tekijöitä voidaan pitää jossain määrin välttämättöminä mutta ei riittävinä selityksinä. Historiallinen ja teoreettinen tutkimus ei pysty antamaan suoraa vastausta siihen, mikä yksittäinen tekijä olisi ollut kylmän sodan päättymisessä kaikkein olennaisin.

Olennaisena voidaan pitää sitäkin, mikä eniten lisää tietämystämme kansainvälisen politiikan mekanismeista, sillä hyvät selitykset myös haastavat tai ainakin täydentävät olemassa olevaa tietoa. Siinä missä kylmän sodan päättymistä on hallinnut yhtäältä rakenteita korostava determinismi – Neuvostoliiton heikkous – tai toimijan merkitystä korostava voluntarismi – Gorbatshovin uusi ajattelu – on syytä erikseen painottaa vuorovaikutuksen merkitystä – luottamuksen rakentumista – kylmän sodan päättymisen tulkinnoissa. Tämä tuo kanssakäymisen, prosessit ja diplomatian kansainvälisen politiikan ytimeen.


Kirjallisuus
Brooks, Stephen & Wohlforth, William
2000/2001 Power Globalization and the End of the Cold War: Reevaluating a Landmark Case for Ideas. International Security 25:3.

Brown, Archie
1996 The Gorbachev Factor. Oxford: Oxford University Press.

Brown, Archie
2010 The Gorbachev Revolution and the End of the Cold War . – The Cambridge History of the Cold War Volume III. Toim. Melvyn Leffler & Odd Arne Westad. Cambridge: Cambridge University Press.

Bennett, Andrew
2005 The Guns that Didn’t Smoke: Ideas and the Soviet Non-Use of Force in 1989. – Journal of Cold War Studies 7:2.

English, Robert
2001 Russia and the Idea of the West. New York: Columbia University Press.

Forsberg, Tuomas
1999 Power, Interests and Trust. Explaining Gorbachev’s Choices at the End of the Cold War. – Review of International Studies 25:5.

Gaddis, John Lewis
2007 The Cold War. A New History. London: Penguin Books.

Grachev, Andrei
2008 Gorbachev’s Gamble. Soviet Foreign Policy and the End of the Cold War. Cambridge: Polity.

Haas, Mark
2007 The United States and the End of the Cold War: Reactions to Shifts in Soviet Power, Policies or Domestics Politics? – International Organization 61.

Ikenberry, G. John & Deudney, Daniel
2011 The End of the Cold War after Twenty Years, Reconsiderations, Retrospective and Revisions: An Introduction. International Politics 48:4.

Matlock, Jack Jr.
2004 Reagan and Gorbachev. How the Cold War Ended. New York: Random House.

Petrova, Margarita
2003 The End of the Cold War: A Battle or Bridging Ground Between Rationalist and Ideational Approaches in International Relations. – European Journal of International Relations 9:1.

Pipes, Richard
1995 Misinterpreting the Cold War: The Hard-Liners Had it Right. – Foreign Affairs 74.

Roberts, Adam
2010 ‘An “Incredibly Swift Transition”: Reflections on the End of the Cold War’. The Cambridge History of the Cold War Volume III. Ed. Melvyn Leffler and Odd Arne Westad. Cambridge University Press.

Sarotte, Mary Elise
2009 1989. The Struggle to Create Post-Cold War Europe. Princeton: Princeton University Press.

Schweizer, Peter
2002 Reagan’s War. The Epic Story of his Forty-Year Struggle and Final Triumph over Communism. New York: Doubleday.

Schweller, Randall & Wohlforth, William
2000 Power Test: Updating Realism in Response to the End of the Cold War. – Security Studies 9:2.
Suri, Jeremi
2002 Explaining the End of the Cold War: A New Historical Consensus? – Journal of Cold War Studies 4:4.

Wohlforth, William
1994 Realism and the End of the Cold War. – International Security 19:3.

Zubok, Vladimir
2002 Gorbachev and the End of the Cold War: Perspectives on History and Personality. – Journal of Cold War Studies 4:2.
 

[SULJE] [TULOSTA SIVU]