1.3 Neuvostoliiton hajoaminen

1.3.1 Kansallisuuskysymyksien kärjistyminen etelässä

Epäonnistunut Afganistanin sota

Neuvostoliiton interventio Afganistaniin joulukuussa 1979 oli alkuna kasvaville vaikeuksille pitää neuvostoimperiumia koossa. Afganistanissa pitkittynyt sota kulutti samaan tapaan voimia ja horjutti luottamusta polittiseen johtoon, kuin Yhdysvallat oli kokenut Vietnamissa 1960-luvun puolivälistä lähtien. Muutaman vuoden kuluttua Neuvostoliiton johtajille oli jo selvää, ettei Afganistanin sota ollut voitettavissa, mutta sieltä poistuminenkin osoittautui vaikeaksi. Vasta vuosikymmenen lopulla Mihail Gorbatshov onnistui sopimaan järjestelyistä, joilla neuvostojoukot vedettiin kotiin.

Kaukasian vakavat rajariidat

Vakavia levottomuuksia alkoi 1980-luvun lopulla esiintyä Kaukasian ja Keski-Aasian neuvostotasavalloissa. Riidat koskivat yleensä kansallisuuksien välille vedettyjen hallinnollisten rajojen kulkua. Stalinin aikaisella kansallisuuspolitiikalla toisen maailmansodan jälkeen oli nimenomaan pyritty vanhojen kansallisuuskokonaisuuksien rikkomiseen, mihin liittyi myös suuria väestönsiirtoja.

Muslimiväestön voimakas lisääntyminen eteläisissä neuvostotasavalloissa myötävaikutti sisäisten levottomuuksien voimistumiseen. Neuvostoliiton talouden heikentyminen kurjisti oloja erityisesti maan eteläosissa.

Laatikko: Afganistanin sota 1980-luvulla (smm1laat1311)
Laatikko: Neuvostotasavallat (smm1laat1312)
Laatikko: Neuvostoliiton kansallisuudet (smm1laat1313)

1.3.2 Kaukasian kapinaliikkeet

Kiista Vuoristo-Karabahista

Kahden neuvostotasavallan, Armenian ja Azerbaidzhanin, välinen kiista Vuoristo-Karabahista kärjistyi avoimiksi taisteluiksi ja sodaksi ilman, että neuvostoarmeija olisi aluksi kyennyt tai halunnut ryhtyä siellä tehokkaaseen kriisinhallintaan. Armenialaiset muodostivat oman armeijan, joka onnistui valtaamaan Vuoristo-Karabahin alueen. Azerbaidzhanin pääkaupungissa Bakussa paikallinen väestö kohdisti kostotoimia siellä asuneisiin armenialaisiin, joita ryhdyttiin karkottamaan.

Kaukasian neuvostotasavaltojen irtautuminen Neuvostoliitosta

Vuosina 1989 ja 1990 Neuvostoliiton joukot hajottivat väkivaltaisesti mielenosoituksia Georgiassa ja Azerbaidzhanissa, jolloin useita satoja ihmisiä kuoli. Nämä tapaukset toimivat myös varoittavina esimerkkeinä siitä, mitä kansallisuusongelmien räjähtäminen saattoi tuoda tullessaan.

Neuvostoliiton hajoamiskehityksen edetessä Kaukasian neuvostotasavallat irtautuivat Moskovan otteesta ja julistautuivat 1990-luvun alussa itsenäisiksi. Samalla kuitenkin niiden alueilla kansalliset vähemmistöt kapinoivat keskushallitusta vastaan.

Tshetshenian ensimmäinen sota

Venäjän federaatioon kuuluneessa Tshetsheniassa itsenäistymisliike oli niin voimakas, että se Neuvostoliiton hajotessa syksyllä 1991 julisti alueen itsenäiseksi. Hallinto ei kuitenkaan vakiintunut, vaan kilpailevat klaanit ja myös rikollisryhmittymät säilyttivät vaikutusvaltansa. Muutaman vuoden kuluttua Venäjän hallitus ryhtyi palauttamaan Tshetsheniaa takaisin valtansa alle, mistä seurasi tuhoisa sota.

Laatikko: Kaukasian alue (smm1laat1321)
Laatikko: Sota Vuoristo-Karabahista (smm1laat1322)
Laatikko: Pakolaisvirrat Kaukasiassa (smm1laat1323)

1.3.3 Baltian maiden itsenäisyysliikkeet

Baltian itsenäisyysliikkeen taustat

Kehitys Baltian alueella kulki eri lailla kuin Neuvostoliiton eteläisissä osissa. Voidaan luetella useita syitä siihen, miksi Neuvostoliiton monista kansallisista vapautusliikkeistä juuri baltialaiset syntyivät ensimmäisten joukossa.
Baltiat maat olivat kaikkein lyhimmän ajan kuuluneet Neuvostoliittoon ja alueen asukkaat muistivat vielä itsenäisyyden ajan maailmansotien välillä. Yhteydenpito länteen oli vilkkaampaa Baltiasta kuin muualta Neuvostoliitosta, eikä Moskovan hallinto Gorbatshovin kauden alussa pitänyt sitä erityisenä ongelmana. Uudet yhteiskunnalliset virtaukset, esimerkiksi tietoisuus ympäristöongelmista, tietotekniikan vallankumous ja läntisen Euroopan integraatio, tulivat ensinnä Baltian maiden asukkaiden kokemuspiiriin.

Itsenäistyminen yllättävän nopeasti ja rauhanomaisesti

Moskovassa ajateltiin, että Baltian alueella helpommin voitaisiin kokeilla pienessä mittakaavassa yhteiskunnallisia uudistuksia. Tapahtumat Baltian maiden vapautusliikkeiden vuonna 1988 alkaneesta voimistumisesta kohti valtiollisen itsenäisyyden tunnustamista elokuussa 1991 etenivät niin kiivaasti, että se yllätti Gorbatshovin johtaman Neuvostoliiton hallinnon kuten myös ulkopuoliset tarkkailijat. Toisaalta monelle saattoi olla yllätys, että itsenäistyminen lopulta tapahtui verraten rauhanomaisesti.

Vaikka onkin liioiteltua kiittää tai syyttää nimenomaan Baltian maiden asukkaita koko Neuvostoliiton romahduksesta, heidän myötävaikutuksensa monien kansallisuuksien irtautumiseen neuvostovallasta oli merkittävä. Tähän vaikutti tuntuvasti se, että Venäjän presidentti Boris Jeltsin liittoutui vuoden 1991 alkupuolella Baltian tasavaltojen kanssa Neuvostoliiton hallitusta vastaan.

Laatikko: Liettuan itsenäisyysliike (smm1laat1331)
Laatikko: Latvia 1990-luvun alussa (smm1laat1332)
Laatikko: Viron ”laulava vallankumous” (smm1laat1333)
Laatikko: Vilnan ja Riian väkivaltaisuudet tammikuussa 1991 (smm1laat1334)

1.3.4 Valtataistelun kärjistyminen Moskovassa 1991

Venäjän presidentti Boris Jeltsin Neuvostoliiton keskushallintoa vastaan

Kun Boris Jeltsin valittiin keväällä 1990 Venäjän presidentiksi, hän uhmasi jo avoimesti Gorbatshovia ja neuvostohallintoa. Jeltsin asettui näyttävästi tukemaan Baltian tasavaltoja Neuvostoliiton keskushallitusta vastaan tammikuussa 1991 Vilnassa ja Riiassa sattuneiden välikohtauksien vuoksi. Jeltsinin tarkoituksena oli liittoutumalla niiden kanssa heikentää koko Neuvostoliittoa johtaneen Gorbatshovin valtaa suhteessa Venäjän vasta kehittymässä olleeseen autonomiseen hallintoon. Venäjän ohella myös Ukrainan ja Valko-Venäjän parlamentit julistautuivat ylimmän päätösvallan haltijoiksi alueillaan, joten neuvostotasavaltojen itsenäistymiskehitys nopeutui.
Vanhoillisten voimien vastarinnan tiivistyminen

Toisaalta myös vanhoillisten kommunistien ja muiden Neuvostoliiton yhtenäisyyttä

säilyttämään pyrkivien voimien vastarinta oli alkanut tiivistyä jo vuoden 1990 lopulla. Gorbatshov joutui taipumaan myönnytyksiin, joista merkittävimpiä oli uudistusmielisen ulkoministerin Eduard Shevardnadzen pakottaminen eroamaan. Tämä sanoi läksiäispuheessaan “pahojen voimien” uhkaavan vapautumiskehitystä.

Elokuun 1991 vallankaappaus

Neuvostoliiton perustuslain muutos eteni kohti löyhemmän liittovaltion mallia, ja sen myötä myös kommunistinen puolue olisi menettänyt hallitsevan asemansa. Viime hetkellä ennen uuden liittosopimuksen allekirjoittamista tapahtui Moskovassa 19. elokuuta 1991 vallankaappaus. Julkisuuteen ilmestynyt poikkeustilakomitea, jota johti vanhoillinen varapresidentti Gennadi Janajev, ilmoitti ottaneensa vallan maassa ja palauttavansa järjestyksen. Televisiokuvat näyttivät panssarivaunujen vyöryvän Moskovan keskustaan.

Boris Jeltsinin voitto

Pian kävi kuitenkin ilmi, että Venäjän presidentiksi suoralla kansanvaalilla kesäkuussa valittu Boris Jeltsin sai tukea kansanjoukoilta ja myös asevoimien yksiköiltä noustessaan vastustamaan poikkeustilakomiteaa. Vallankaappaajat eivät saaneet merkittävää kannatusta Moskovan ulkopuolisilla alueilla. Esimerkiksi Leningradin johto kannatti Jeltsiniä. Pienissä neuvostotasavalloissa odoteltiin pääkaupungin valtakamppailun ratkaisua ja tilanne kääntyikin jo kolmantena päivänä Jeltsinin voitoksi.

Laatikko: Presidentti Jeltsin Venäjän presidentiksi (smm1laat1341)
Laatikko: Kansalaisliikkeet Venäjällä (smm1laat1342)
Laatikko: Neuvostoliiton asevoimat 1990-luvun alussa (smm1laat1343)
Laatikko: Vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa 1991 (smm1laat1344)

1.3.5 Neuvostotasavaltojen itsenäistyminen

Neuvostoliiton hajoamisen kiihtyminen

Vallankaappausyrityksen kukistuminen kiihdytti Neuvostoliiton hajoamista. Baltian maat saivat heti tunnustuksia itsenäisyysjulistuksilleen ja irtautuivat Neuvostoliiton hallintojärjestelmästä, mutta käytännössä valtaa siirtyi muuallakin merkittävästi neuvostotasavalloille. Vaikka Gorbatshov palautettiin virkaansa ja Neuvostoliiton keskushallinto toimi edelleen, Moskovan uusi vallankäyttäjä oli Boris Jeltsin, jota tuki Venäjän parlamentti. Neuvostoliiton symboleja alettiin poistaa näkyviltä ja korvata Venäjän kansallisilla tunnuksilla, ja saman tapainen kehitys eteni syksyn mittaan myös pienemmissä neuvostotasavalloissa.

Neuvostoliiton loppu, IVY:n alku

Joulukuun alussa 1991 Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän presidentit tapasivat Valko-Venäjällä ja julistivat Neuvostoliiton lakanneeksi olemasta. Samalla he perustivat uuden valtioliiton, jonka nimeksi annettiin Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY). Siihen liittyivät kohta lähes kaikki muutkin neuvostasavallat, jotka samalla itsenäistyivät. Joulukuun lopulla myös Gorbatshov totesi Neuvostoliiton hajonneen, ja sen merkiksi vaihdettiin Moskovassa Kremlin tornissa liehunut punalippu Venäjän trikoloriin.

Laatikko: Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) synty (smm1laat1351)

1.3.6 Valtataistelu Moskovassa 1993

Valtataistelun taustat

Venäjän parlamentissa enemmistönä olivat nopeita talousuudistuksia vastustaneet ja Boris Jeltsinin valtaa rajoittamaan pyrkivät edustajat. Useat Jeltsinin läheiset liittolaiset alkoivat kääntyä häntä vastaan ja saivat parlamentilta tukea. Tämä halvaannutti lainsäädäntötyön ja johti kärjistyvään valtataisteluun.

Presidentti Jeltsinin ja parlamentin avoin taistelu

Syyskuussa 1993 Venäjän parlamentti pyrki kaatamaan presidentti Jeltsinin, joka puolestaan ilmoitti hajottavansa parlamentin. Lokakuun alussa varapresidentti Rutshkoi ja parlamentin puhemies Hasbulatov avoimesti uhmasivat presidenttiä ja saivat kannattajansa yrittämään televisiokeskuksen aseellista valtausta.

Presidentti Jeltsinillä oli suuria vaikeuksia saada armeijasta liikkeelle joukkoja kukistamaan parlamentin kapinaa. Lopulta se onnistui, ja panssarivaunut ampuivat parlamenttirakennuksen tuleen. Vaikka tilanne kääntyi Jeltsinin voitoksi, hänen arvostuksensa kärsi pahan kolauksen.

Laatikko: Venäjän parlamentti 1990-luvun alussa (smm1laat1361)
Laatikko: Presidentti Jeltsinin hallinto 1990-luvun alkuvuosina (smm1laat1362)
Laatikko: Valtakamppailun kärjistyminen syksyllä 1993 (smm1laat1363)

1.3.7 Venäjä Neuvostoliiton seuraajavaltiona

Venäjä Neuvostoliiton paikan perijänä

Neuvostoliiton hajotessa vuoden 1991 lopulla Venäjän hallitus ja valtioelimet ottivat haltuunsa Neuvostoliiton hallinnon toimipaikat Moskovassa ja Venäjän muillakin alueilla. Samalla Venäjän otti vastuulleen Neuvostoliiton tekemät valtiosopimukset siltä osin kuin ne eivät loukanneet muiden itsenäistyneiden neuvostotasavaltojen oikeuksia.

Ulkomaat tunnustivat Venäjän Neuvostoliiton seuraajavaltioksi. Siihen liittyen Venäjä peri myös Neuvostoliiton paikan YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana.

Omaisuuden ja teollisuuden jaossa ongelmia

Neuvostoliitolta periytyneen omaisuuden ja asevoimien hallinta siirtyi keskushallinnon ja strategisten ydinaseiden osalta Venäjälle, mutta muuten neuvostotasavallat ottivat haltuunsa alueilleen jääneen omaisuuden. Usean vuoden ajan tehtiin järjestelyjä, jotta itsenäistyneiden neuvostotasavaltojen alueille jääneet tuotantolaitokset saatiin toimintakuntoisiksi. Siinä oli suuria vaikeuksia, koska Neuvostoliiton aikaan teollisuuden prosesseja oli hajautettu eri alueille, jotka saattoivat sijaita kaukana toisistaan.

Siirtyminen markkinatalouteen epäonnistui

Neuvostoliiton sosialistisen talousjärjestelmän muuntaminen markkinataloudeksi lähti käyntiin vapauttamalla hinnat ja yksityistämällä valtion omistamia tuotantolaitoksia. Valtion omaisuutta siirtyi myös rikollisin tai muuten kyseenlaisin keinoin yksityisomistukseen. Väestön elintaso laski talouden epäjärjestyksen, inflaation kiihtymisen ja sosiaaliturvan romahduksen vuoksi.

Asevoimien uudelleenjärjestelyissä vaikeuksia

Neuvostoliiton asevoimien uudelleenjärjestely pyrittiin tekemään Itsenäisten valtioiden yhteisön puitteissa, mutta siinä oli paljon vaikeuksia. Erityinen huoli oli ydinaseista, jotka kerättiin Venäjän haltuun. Tässä toiminnassa Yhdysvallat avusti entisiä neuvostotasavaltoja.

Laatikko: Neuvostoliitolta periytyneet valtiosopimukset (smm1laat1371)
Laatikko: Neuvostoliitolta jääneen omaisuuden hallinnan järjestelyt (smm1laat1372)
Laatikko: Venäjän talousuudistus (smm1laat1373)
Laatikko: Neuvostoliiton asevoimien jako neuvostotasavaltojen kesken (smm1laat1374)
Laatikko: Uuden Venäjän vanhat symbolit (smm1laat1375)


Kirjallisuutta: Roland Götz – Uwe Halbach, Politisches Lexikon GUS (Beck, München 1996); Jeremy Isaacs – Taylor Downing, Cold War (Bantam Press, 1998); Ellen Schrecker (ed.), Cold War Triumphalism. The Misuse of History After the Fall of Communism (The New Press, New York 2004); Daniel Yergin – Thane Gustafson, Russia 2010 and What It Means for the World (The GERA Report, Vintage Books, New York1995).

[SULJE] [TULOSTA SIVU]