1.2 Itäisen Keski-Euroopan murrosvaihe 1989 – 1991

1.2.1 Puolan yhteiskunnallinen murros

Puola oli Neuvostoliiton luoman itäblokin keskeinen valtio sijaintinsa ja suuren asukaslukunsa vuoksi. Puolan talous oli kuitenkin selvästi avoimempi kuin neuvostomalli edellytti, ja katolisella kirkolla oli vahva asema. Talousongelmat syvenivät jo 1970-luvun lopulla ja johtivat laajoihin lakkoihin sekä solidaarisuus-ammattiliiton syntyyn vuonna 1980. Maata hallittiin välillä sotatilalain turvin, ja tukahdetut muutospaineet voimistuivat vuosikymmenen lopulle tultaessa.

Puolan vaalien yhteydessä kesällä 1989 tapahtunut kommunistipuolueen kannatuksen romahdus oli selvä merkki kehityksen suunnasta. Syksyn ja talven kuluessa valta siirtyi oppositiovoimille, jolloin solidaarisuus-liikkeellä oli keskeinen asema. Neuvostoliitto ei enää näkyvästi vaikuttanut Puolan tapahtumiin.

Talous vapautettiin ”kertarysäyksellä”, mistä seurasi voimakas inflaatio. Rahauudistuksessa maan valuutan, zlotyn, nimellisarvosta pudotettiin pois neljä nollaa. Muutaman vuoden kuluessa hintataso alkoi vakiintua.

Laatikko: Puolalaisen paavin vaikutus kylmän sodan päätökseen (smm1laat1211)
Laatikko: Solidaarisuus-liike Puolassa (smm1laat1212)

1.2.2 Unkarin avautuminen

Unkarissa oli taloutta vapautettu pienin askelin 1980-luvun kuluessa.Vuoden 1989 alussa
Unkarissa demokratisoituminen ja avautuminen oli edennyt jo pitkälle, vaikka kommunistipuolue vielä hallitsi. Se uudistui lähinnä sisältä päin ja jatkoi määrätietoisesti uudistusohjelmaansa, joka sisälsi monipuoluejärjestelmään siirtymisen ja vapaat vaalit.

Neuvostoliitto hyväksyi Unkarin uudistusohjelman, johon sisältyi myös rajavalvonnan höllentäminen. Kesällä alettiin purkaa Unkarin ja Itävallan välisellä rajalla olleita kulkuesteitä. Syyskuussa tuhansittain itäsaksalaisia siirtyi sieltä länteen.

Unkarin kommunistihallinto kaatui syksyllä 1989 rauhanomaisesti. Käytännössä monet entiset kommunistipuolueen jäsenet jatkoivat ministereinä ohjelmaltaan uudistuneissa hallituksissa.

Laatikko: ”Gulassi-vallankumous” Unkarissa (smm1laat1221)

1.2.3 Saksan yhdistyminen

”Saksan kysymykseen” oli saatu tilapäinen ratkaisu 1970-luvun alussa tehtyjen itäsopimusten ja Helsingissä kesällä 1975 allekirjoitetun Etykin päätösasiakirjan myötä. Tilanne pysyi pääpiirtein muuttumattomana aina 1980-luvun lopulle, vaikka kahden saksalaisvaltion välisissä suhteissa tapahtuikin pientä lähentymistä. Yleisesti kuitenkin arvioitiin, että vastakkaiset blokit ja niiden suuret armeijat Saksassa eivät toistaiseksi sallisi maan yhdistymiseen vievää kehitystä.

Neuvostoliitossa 1980-luvun puolivälissä aloitettu, Mihail Gorbatshovin johtama uudistusohjelma herätti Itä-Saksassa toivoa olojen vapautumisesta, mutta DDR:n hallitus vastasi kurin koventamisella. Neuvostoliiton johdossa kypsyi päätös, että DDR:n hallitusta ei enää tueta suhteissa Länsi-Saksaan ja omien oppositiovoimien uudistusvaatimuksien torjumiseksi, vaan sen on tultava toimeen omillaan. Neuvostoliiton heikko taloustilanne pakotti kehittämään yhteyksiä länteen, ja Saksan liittotasavalta tuli siinä vastaan.

Unkarin ja Puolan liberalisoinnin edetessä jäi tiukkaan linjaan takertunut DDR:n johto kesällä 1989 yhä yksinäisemmäksi ja kovien muutospaineiden alaiseksi. Itäsaksalaisia siirtyi loppukesästä alkaen Unkarin avattujen rajojen kautta länteen, ja heitä kerääntyi myös liittotasavallan Prahan lähetystön alueelle vaatimaan pääsyä läntiseen Saksaan.

DDR:ssä alkoivat vapaat kansalaisliikkeet järjestäytyä, syntyi uusia puolueita ja kansaa kokoontui syksyn tullen suuriin mielenosoituksiin vaatimaan poliittisia vapauksia ja maan taloutta kuntoon. Leipzigin ja Berliinin viikoittaiset mielenosoitukset pysyivät rauhallisina mutta paisuivat pian hallituksen kannalta kestämättömän suuriksi.

Ratkaiseva tapahtuma oli Berliinin muurin avaaminen 9. marraskuuta. DDR:n hallitus ei enää uusittunakaan kyennyt säilyttämään otettaan tilannekehitykseen vaan joutui suostumaan “pyöreän pöydän” neuvotteluihin kansalaisliikkeiden kanssa. Niissä sovittiin väliaikaisesta hallinnosta ja vapaista vaaleista. Itäsaksalaisten mieliä hämmensi tuolloin myös salaisen poliisin (Stasin) toiminnan laajuuden paljastuminen.

Itä-Saksan parlamenttivaalien tulos maaliskuussa 1990 osoitti, että väestö halusi liittyä Länsi-Saksaan. Sen käytännön toteuttaminen osoittautui vielä mutkikkaaksi. Kohlin hallitus oli kuitenkin asettunut avoimesti kannattamaan yhdistymistä ja neuvotteli siitä toisen maailmansodan voittajavaltioiden kanssa. Kesällä 1990 Helmut Kohl ja Mihail Gorbatshov sopivat yhdistymisen ehdoista, joihin kuului muun muassa saksalaisten maksama korvaus neuvostojoukkojen poistumisesta Itä-Saksasta.

Sodanaikaiset liittoutuneet luopuivat syyskuussa 1990 viimeisistä miehitysvallan oikeuksistaan tehdessään DDR:n ja liittotasavallan edustajien kanssa sopimuksen Saksan yhdistymisestä. Se tuli voimaan 3. lokakuuta.

Neuvostoliiton asevoimien poistuminen kesti kolmisen vuotta mutta sujui lopulta rauhallisesti ja järjestyneesti. Myös läntisten liittolaisten asevoimia poistui liittotasavallan alueelta mutta paljolti siirtokustannuksien säästämiseksi niitä myös jäi sinne vanhoille kasarmialueilleen. Yhdistynyt Saksa pysyi Naton jäsenmaana.

Laatikko: DDR:n kansalaisliikkeet 1989-1990 (smm1laat1231)
Laatikko: Berliinin muurin avautuminen marraskuussa 1989 ja läntiset reaktiot (smm1laat1232)
Laatikko: Itä-Saksan salainen poliisi ”Stasi” (smm1laat1233)
Laatikko: DDR:n vaalit maaliskuussa 1990 (smm1laat1234)
Laatikko: Kohlin ja Gorbatshovin tapaaminen kesällä 1990 (smm1laat1235)
Laatikko: Saksan yhdistymissopimukset syksyllä 1990 (smm1laat1236)
Laatikko: Neuvostojoukojen poistuminen Saksasta (smm1laat1237)

1.2.4 Tshekkoslovakian ”samettivallankumous” ja jakautuminen

Kylmän sodan loppuvuosina Tshekkoslovakian kommunistinen hallitus piti maata tiukassa otteessa, jotta vuonna 1968 Varsovan liiton joukkojen miehitykseen johtanut kehitys ei toistuisi. Maan talous samalla kitui uudistuksien viivästyessä, ja useat kulttuurivaikuttajat muuttivat ulkomaille.

Syksyllä 1989 kommunistihallinnon kaatamista vaatinut liikehdintä alkoi verraten myöhään, vasta marraskuun puolivälin jälkeen. Hallitus hajotti mielenosoituksen Prahassa 17.11. väkivaltaisesti, mutta siitä huolimatta mielenosoitukset yhä voimistuivat. Marraskuun lopulla kommunistipuolue salli monipuoluejärjestelmän, ja joulukuussa pidettiin vapaat vaalit, jotka johtivat ei-kommunistisen hallituksen muodostamiseen.

Tshekkien ja slovakien väliset vanhat jännitteet johtivat vuonna 1992 maan jakamisen kahtia Tshekin tasavaltaan ja Slovakiaan. Näistä tshekkien alue on väkiluvultaan kaksi kertaa suurempi ja taloudellisesti vahvempi, ja siellä sijaitsee maailmanlaajuisesti tunnettu Prahan kaupunki. Toisaalta Slovakiaan oli rakennettu kylmän sodan aikana runsaasti raskasta teollisuutta.

Laatikko: Tshekkoslovakian ”samettivallankumous” (smm1laat1241)
Laatikko: Taloustilanne Tshekkoslovakiassa 1990-luvun alussa (smm1laat1242)
Laatikko: Tshekkoslovakian jakautuminen vuonna 1992 (smm1laat1243)

1.2.5 Bulgarian hidas muutos

Bulgariassa valta vaihtui syksyllä 1989 muiden itäblokin maiden tapaan mutta ei vielä kovin demokraattiseksi. Kommunistinen puolue muuttui Bulgarian sosialistiseksi puolueeksi, joka sai kesällä 1990 pidetyissä vaaleissa yli puolet äänistä. Lähivuosina koettiin talousromahdus ja hallitusten vaihdoksia, ja tilanne pysyi epävakaana.

Talousreformissa valtiojohtoinen teollisuus yksityistettiin, mutta muutaman vuoden kuluessa omistus jälleen keskittyi verraten harvoihin käsiin. Jatkuvien talousongelmien vuoksi sosialistit palasivat välillä valtaan vuonna 1994, mutta se ei tuonut parannusta.

Kävi ilmi, että poliittisen järjestelmän muutos kesti useita vuosia eikä vuosikymmenen kuluessakaan tuottanut vielä perustavaa muutosta yhteiskuntarakenteeseen. Talouden vakauttamiseen meni suunnilleen saman verran aikaa.

1.2.6 Romanian väkivaltainen kuohunta

Romanian ankara mutta Neuvostoliitosta ja Varsovan liitosta jo 1960-luvun lopulla erilleen jäänyt kommunistihallinto kaatui joulun 1989 aikoihin katutaistelujen säestämänä. Levottomuudet alkoivat ensin Transsilvaniassa unkarilaisväestön alueilla, jolloin poliisi surmasi useita mielenosoittajia.

Epäsuosittu ja kansaa köyhdyttänyt diktaattori Nicolae Ceausescu joutui väistymään Bukarestissa joulunaluspäivinä alkaneen kansannousun paineessa, ja hänet surmattiin kohta epäselvissä olosuhteissa, kun vallan kaappasivat diktaattorin entiset liittolaiset salaisen poliisin avustuksella. Tapahtumat naamioitiin ”kansan demokraattisen vallankumouksen” kaapuun, jolloin uusi hallitus käytti itsestään nimeä ”Kansallisen pelastuksen neuvosto”.

Entinen kommunisti Ion Iliescu toimi presidenttinä vuodesta 1990 kuusivuotisen kauden. Talousuudistuksia tehtiin jo 1990-luvun alussa, mutta kesti useita vuosia, ennen kuin Romaniassa ryhdyttiin todella purkamaan kommunistiajan hallintoa.

Laatikko: Romania itäblokin ”kummajaisena” (smm1laat1261)
Laatikko: Nicolae Ceausescun kukistuminen jouluna 1989 (smm1laat1262)
Laatikko: Transsilvanian ongelma (smm1laat1263)

1.2.7 Jugoslavian hajoamisen taustat

Myös Jugoslaviassa oli vallalla kommunistinen hallintojärjestelmä, mutta vuonna 1980 tapahtuneen marsalkka Titon kuoleman jälkeen se oli jo alkanut vähitellen rapautua. Jugoslavia ei kuulunut Varsovan liittoon, eikä siellä ylläpidetty tyypillistä sosialistista suunnitelmataloutta, vaan osavaltioilla ja yrityksillä oli hyvin itsenäinen päätösvalta. Myöskään matkustamista ei rajoitettu, vaan suuri joukko jugoslaaveja työskenteli läntisen Euroopan maissa. Pahasti velkaantuneen liittovaltion osatasavallat riitaantuivat lähinnä talouskysymyksistä ja ryhtyivät tavoittelemaan itsenäisyyttä.

Tito oli johtanut Jugoslaviaa kovalla kädellä toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ja huolehtinut siitä, etteivät kansallisuuskiistat pääsisi kärjistymään. Nationalistiset liikkeet kuitenkin voimistuivat vähitellen ja myötävaikuttivat kylmän sodan päätyttyä liittovaltion hajoamiseen muun muassa nostamalla propagandassaan esille vanhat kiistakysymykset, erityisesti toisen maailmansodan aikana tehdyt julmuudet.

Jugoslaviassa oli 1990-luvun alussa noin 23 miljoonaa asukasta. Maa jakautui kahdeksaan osavaltioon tai autonomiseen alueeseen. Liittovaltiota pitivät koossa lähinnä Jugoslavian kommunistinen puolue, armeija ja rautatiet. Talousasioissa osavaltiot ja yritykset olivat hyvin itsenäisiä, mutta liittovaltion vastuulla oli rajojen vartiointi ja tullimaksujen kerääminen.

Kesällä 1991 Slovenian ja Kroatian itsenäisyysjulistusten jälkeen alkoivat Jugoslavian hajoamissodat, jotka jatkuivat lähes vuosikymmenen ajan. Varallisuuserot osavaltioiden välillä olivat tärkeänä syynä kansallisuusliikehdintään ja itsenäistymishankkeisiin, ja nyt myös uskonnollista jakautumaa käytettiin hyväksi valtakamppailussa.

Kriisin vakavuus jäi ulkomaailmalta aluksi huomaamatta, sillä suurvaltojen mielenkiinto oli toisaalla. Eurooppalaisessa lehdistössä seurattiin 1990-luvun alussa tiiviisti Saksan yhdistymistä, Varsovan liiton kommunistihallitusten kaatumista ja Neuvostoliiton kriisejä, ja Yhdysvallat lähimpine liittolaisineen keskittyi Kuwaitin kriisiin sekä siitä alkaneen Persianlahden sodan tapahtumiin.

Laatikko: Toisen maailmansodan ja Titon perintö Jugoslaviassa (smm1laat1271)
Laatikko: Jugoslavian osavaltiot 1990-luvun alussa (smm1laat1272)

Kirjallisuutta: Georg Bush – Brent Scowcroft, A World Transformed (Vintage Books, New York 1999); V.P. Gagnon, The Myth of Etnic War. Serbia and Croatia in the 1990s (Cornell University Press, 2004); Guide to the Eastern Europe (Times Books, London 1990); Eric Hobsbawm, Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914-1991) (Vastapaino, Tampere 1999), s. 287-624; Jeremy Isaacs – Taylor Downing, Cold War (Bantam Press, 1998); Karl Kaiser, Deutschlands Vereinigung. Die internationalen Aspekte (Bastei-Lübbe, Bergisch Gladbach 1991); Ellen Schrecker (ed.), Cold War Triumphalism. The Misuse of History After the Fall of Communism (The New Press, New York 2004); Pekka Visuri – Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi. Pohjoismainen näkökulma Saksan kysymykseen (WSOY, 1992), 136-190; Pekka Visuri, Kosovon sota (Gaudeamus 2000), s. 11-30.