1.1.1 Maailmansodan voittajien maailmanjärjestys

Toisen mailmansodan voittajat sanelivat puitteet kansainvälisille organisaatioille, joista tärkein on edelleen YK. Siihen ei aluksi edes kelpuutettu mukaan sodassa hävinneitä valtioita, Saksaa ja Japania liittolaisineen. YK:n turvallisuusneuvostoston kokoonpano ja toimintaperiaate kuvastavat yhä voittaneiden suurvaltojen vanhaa valta-asemaa.

Kansainvälisten taloudellisten organisaatioiden muodostamisessa eniten sananvaltaa oli Yhdysvalloilla. Sen merkittävä vaikutus päätöksentekoon on ollut nähtävissä muun muassa Kansainvälisessä valuuttarahastossa ja Maailmanpankissa.

Yleistäen voidaan todeta, että koko kylmän sodan ajan vallinnut ”maailmanjärjestys” oli maailmansodan voittajien luomus, vaikka niiden riitautuminen ja ajautuminen kylmään sotaan muovasi siitä myös kahden vastakkaisen blokin järjestelmän. Ajan myötä ”voittajan oikeuden” poliittinen hyväksyttävyys eli legitimiteetti alkoi heikentyä yhä enemmän.

Toisen maailmansodan häviäjiin kuuluneista valtioista erityisesti Japani ja Saksan liittotasavalta vahvistuivat taloudellisesti 1960-luvulta alkaen, mutta niiden poliittinen painoarvo pysyi maailmanpolitiikassa suhteellisen vähäisenä. Niiden rinnalle alkoi nousta myös uusia talousmahteja kuten Etelä-Korea, Kiina ja Intia. Tästä kehityksestä aiheutui paineita kylmän sodan järjestelmää kohtaan, sillä se ei vastannut enää reaalisia voimasuhteita talouden alalla vaan perustui lähinnä kahden ”supervallan” sotilaalliseen voimaan.

1.1.2 Poliittisten ideologioiden haalistuminen

Vahvoista poliittisista ideologioista 1900-luvulla kukistuivat toisessa maailmansodassa jo fasismi ja sen sukulainen kansallissosialismi eli natsismi. Voittajavallat levittivät oman ideologiansa hallitsemilleen alueille.

Yhdysvallat kamppaili liberaalin demokratian ja kapitalistisen talousjärjestelmän puolesta käyttäen ”vapaan maailman” tai ”lännen” tunnuksia. Läntiseen liittokuntaan kuului taloudellisesti vahvoja valtioita, joista useimmat olivat olleet myös siirtomaavaltoja.

Neuvostoliitto vakiinnutti oman blokkinsa alueelle sosialismiin perustuvan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän, jossa aluksi oli voimakkaita stalinismin piirteitä. Neuvostoliiton johtama ”sosialistinen leiri” pyrki esiintymään ”anti-imperialistisena” voimana, joka tuki siirtomaiden vapautumista. Neuvostoliiton johtaman ”itäblokin” hallitseminen perustui paljolti kommunistipuolueiden varaan myös sellaisissa maissa, joissa oli jätetty rinnalle vanhojen ”blokkipuolueiden”, esimerkiksi liberaalien tai talonpoikaispuolueiden jäänteitä. Tällainen järjestelmä vallitsi muun muassa Itä-Saksassa (DDR:ssä), Puolassa ja Unkarissa.

Vuosikymmenten kuluessa vanhojen ideologioiden voima hiipui. Näin kävi erityisesti itäblokissa, koska kansalaiset kokivat sosialistisen järjestelmän jäykistyneeksi, taloudellisesti tehottomaksi ja kansalaisvapauksia tukahduttavaksi. Myöskään läntisessä blokissa ei Yhdysvaltojen mallin mukainen ideologia pysynyt monessakaan maassa puhtaana. Esimerkiksi Länsi-Saksassa (Saksan liittotasavallassa) oli vahva sosialidemokraattinen puolue, ja myös oikeistoa edustaneet kristillisdemokraatit kannattivat käytännössä lähinnä ”sosiaalisen markkinatalouden” oppeja ja korostivat yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

1.1.3 Kilpavarustelun rasitus

Jatkuva kilpavarustelu rasitti suuresti sekä liittoutumien johtovaltioita että pienempiä liittolaisia. Neuvostoliitto käytti yli 20 prosenttia tuotannostaan sotilasmenoihin, jotka tuskin hyödyttivät kansalaisten hyvinvointia. Myös itäblokin pienten ”satelliittivaltioiden” varustelukustannukset olivat suuri rasitus taloudelle ja heikensivät kansalaisten elintasoa. Tästä kasvoi tyytymättömyys, jota hallitukset yrittivät pitää kurissa tarvittaessa kovin ottein. Puolan lakot ja solidaarisuus-ammattiliiton synty 1980-luvun alussa olivat siitä selviä oireita. Puolan hallitus tukahdutti sotatilan turvin liikehdinnän toistaiseksi, mutta paineet poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muutokseen kasvoivat vuosikymmenen kuluessa.

Varustelukilpa haittasi talouden luonnollista kehittymistä myös monissa länsimaisa, joten suhteellisen alhaisen varustelutason maat hyötyivät tilanteesta. Näihin kuului erityisesti Japani, mutta myös Saksan liittotasavallan sotilasmenot olivat verraten pienet verrattuna bruttokansantuotteeseen.

Yhdysvallat käytti 1950-luvulla noin 10 prosenttia bruttokansantuotteestaan sotilasmenoihin, vaikka meneillään ei ollut suuria sotia. Suhteellinen verustelurasitus laski suurvaltojen välisen liennytyksen ansiosta 1970-luvulla noin puoleen kylmän sodan alkuvaiheiden tasosta mutta nousi taas jyrkästi ”uuden kylmän sodan” aikaan 1980-luvulla.

Länsimaissa erityisesti rauhanliikkeet toivat julki tyytymättömyyttä varustelurasituksia kohtaan. Yhdysvallat pystyi kertyneen rikkautensa vuoksi sietämään korkeaa varusteluastetta paremmin, joten siitä seuranneet talouden vääristymät eivät heti tulleet ilmi.

1.1.4 Neuvostoliiton taantuma ja sen korjausyritys

Neuvostoliitto oli kärsinyt suuret tuhot toisessa maailmansodassa, eivätkä edes mittavat sotakorvaukset ja Saksasta pakko-otetut tuotantovälineet ja muu omaisuus voineet korvata kaikkia tappioita. Talouden tuotantokyky parani 1970-luvulle tultaessa ja samalla kansalaisten elintaso nousi. Kuitenkin jo vuosikymmenen lopulla talous alkoi taantua. Sitä rasittivat korkeat varustelukustannukset ja jäykkä rakenne, joka ei suosinut aloitteellisuutta ja laadullisia kehitystoimia.

Ongelmat Neuvostoliitossa pahenivat myös poliittisen johdon vanhenemisen ja virkakierron kangistumisen vuoksi. Ajanjaksoa 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin on nimitetty ”pysähtyneisyyden ajaksi”. Eniten tyytymättömyys kasvoi maan eteläosissa, missä muslimiväestön osuus oli suuri ja syntyvyys korkea. Eteläisillä alueilla maataloustuotanto oli suurissa vaikeuksissa, mikä myötävaikutti köyhtymiseen ja kapinamielialan kasvuun.

Neuvostoliiton ympäristöongelmat pahenivat, kun raskaan teollisuuden tuotantoa kasvatettiin luonnonvaroja riistämällä ja piittaamatta jätteiden asianmukaisesta käsittelystä. Tästä edelleen seurasi väestölle vakavia terveysongelmia, mikä kuvastui eliniän laskuna. Siihen liittyi poliittisen tyytymättömyyden ja yhteiskunnallisen levottomuuden lisääntyminen. Toisaalta alkoholiongelmat alensivat västön työkykyä ja sen myötä kansantalouden tuotantoa.

Neuvostoliiton taloudellisen ja poliittisen kehityksen “pysähtyneisyys” yhtyneenä kilpavarustelun jatkamiseen 1980-luvun alkupuoliskolla oli perustava tekijä, joka alkoi horjuttaa maan asemaa ja yhtenäisyyttä. Mihail Gorbatshovin 1980-luvun puolivälissä aloittama uudistusohjelma, ”perestroika”, ei tuonut puhtia talouteen, mutta se sai liikkeelle voimia, jotka vaativat alueilleen laajempaa autonomiaa tai eroa Neuvostoliitosta. Pitkään vaietut kansallisuusongelmat synnyttivät erityisesti maan eteleäosissa sisäisiä konflikteja, joita Moskovan keskusjohto ei saanut enää hallintaansa.

Gorbatshovin ohjelma oli tarkoitettu vahventamaan Neuvostoliiton taloutta ja pitämään uudistuva kommunistinen hallinto vallassa. Toisaalta vetäytyminen itäisestä Keski-Euroopasta ja muista saavutetuista asemista eri puolilta maailmaa saatettiin tulkita kotimaassa heikkouden merkiksi. Vähemmistökansallisuudet vaativat äänekkäästi itselleen uusia oikeuksia, ja liikehdintä nousi entistä enemmän julkisuuteen. Uutta ja lopulta ratkaisevaa oli, että myös venäläiset väittivät joutuneensa sorron kohteeksi ja syyttivät siitä Neuvostoliiton johtoa.

1.1.5 ”Kolmannen maailman” kehitys

Kylmän sodan loppuvaiheissa Yhdysvallat pyrki kaikkialla rajoittamaan Neuvostoliiton 1970-luvulla laajentamaa vaikutuspiiriä. Kumpikin blokki tuki omia suojattejaan, olivat ne sitten hallituksia tai kapinallisia. Molemmat blokit pitivät vallassa myös tehottomia hallituksia ja despoottisia hallitsijoita, jos nämä vain edistivät oman puolen etuja kylmän sodan asetelmassa.

Afrikassa jatkuivat alun perin siirtomaiden vapautusliikkeiden aloittamat sisällissodat muun muassa Angolassa ja Mosambikissa. Vaikka Neuvostoliitto kytki tukitoimiin muutkin itäblokin maat, rasitus Neuvostoliiton taloudelle oli suhteellisesti suurempi kuin Yhdysvalloille.

Kuubalaisilla ja itäsaksalaisilla oli tärkeä rooli Afrikan sosialististen valtioiden tukemisessa. Tämä asetelma vallitsi erityisesti Angolassa, missä käyty sisällissota saatiin päätökseen vasta 1990-luvun alussa, kun Etelä-Afrikan valkoinen hallitus luovutti valtaa mustalle väestölle.

Kylmän sodan asetelmien purkautuminen rauhoitti vähitellen monia latinalaisen Amerikan konflikteja, joskaan ei aivan kaikkia. Yhdysvaltojen tuki diktaattoreille väheni tai lakkasi kokonaan, kun pelko kommunismin leviämisestä poistui. Eräät vasemmistolaiset sissiliikkeet jatkavat yhä toimintaansa, vaikka itäblokin maiden tuki päättyi kylmän sodan myötä.

1.1.6 YK kylmän sodan päätösvaiheessa

Toisen mailmansodan jälkeen perustettiin maailmanjärjestö Yhdistyneet kansakunnat kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. YK oli tarkoitettu nimenomaan kollektiivisen turvallisuuden järjestöksi, joka voisi ennalta ehkäistä konflikteja ja luoda edellytyksiä rauhanomaiselle kehitykselle sekä toisaalta kriisin sattuessa kykenisi suuntaamaan yhteistä toimintaa ja voimavaroja rauhanhäiritsijää vastaan.

Päätökset toiminnasta kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämiseksi on tehtävä YK:n turvallisuusneuvostossa, jossa viidellä suurvallalla on pysyvä jäsenyys ja kullakin mahdollisuus tarvittaessa estää ”vetollaan” turvallisuusneuvoston jäsenten enemmistöllä syntyneiden päätösten voimaantulo. Kylmän sodan aikana sattuneissa kansainvälisissä kriiseissä, lähinnä Korean sodan alkua 1951 ja Suezin kriisiä 1956 lukuunottamatta, Yhdysvallat tai Neuvostoliitto yleensä mitätöivät tai estivät syntymästä turvallisuusneuvoston päätöslauselman, joka suuntautui niitä tai niiden suojatteja vastaan. Eräissä tapauksissa muutkin pysyvät jäsenet, Iso-Britannia, Kiina ja Ranska, käyttivät veto-oikeuttaan.

Kylmän sodan päätösvaiheessa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys paransi YK:n turvallisuusneuvoston toimintakykyä niin, että se sai nopeasti aloitetuksi vastatoimet muun muassa Irakia vastaan Kuwaitin miehityksen johdosta elokuussa 1990. Myös eteläisen Afrikan konfliktien ratkaisulle tuli paremmat edellytykset. Näin saatiin aihetta puhua jopa ”uudesta maailmanjärjestyksestä”, jossa YK:lla olisi keskeinen rooli.

YK:n erityisjärjestöt kykenivät tehokkaaseen toimintaan myös kylmän sodan oloissa ja jatkavat sitä edelleen. Näistä mainittakoon YK:n pakolaisjärjestön (UNHCR) toimet monissa kriiseissä miljoonien pakolaisten hyväksi. Myös lasten avustamisen järjestö UNICEF ja YK:n kehitysohjelma (UNDP) ovat osallistuneet esimerkillisesti humanitaariseen avustustyöhön.

1.1.7 Etyk ja aseidenriisunta

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk) puitteissa käytiin kylmän sodan loppuvaiheissa useita rinnakkaisia neuvotteluja ja valmisteltiin sopimuksia ”Helsinki-prosessin” eri aloille. Uutta oli ennen kaikkea aseidenriisuntaneuvottelujen liittäminen Etykin yhteyteen.

Keskeiset periaatteet valtioiden välisistä suhteista ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä koottiin yhteen dokumentiksi, joka allekirjoitettiin Etyk-maiden johtajien kokouksessa Pariisissa 21.11.1990. Kyseessä oli ensimmäinen huippukokous vuonna 1975 Helsingissä pidetyn konferenssin jälkeen. Myös asiakirja, jota nimitettiin Uuden Euroopan peruskirjaksi (Charter of Paris for a New Europe), oli tarkoitettu täydentämään ja saattamaan ajan tasalle Helsingin päätösasiakirjassa (1975) määritettyjä periaatteita.

Uusi peruskirja syntyi kylmän sodan päättymisen hengessä ja vastasi pitkälle läntisiä käsityksiä demokratiasta ja markkinataloudesta. Neuvostoliitto hyväksyi nuo periaatteet osana uudistusohjelmaansa mutta pyrki samalla säilyttämään valtiollisen kokonaisuutensa, jota kansallisuusliikkeiden esille nostamat eroamisvaatimukset jo vakavasti uhkasivat.

Pariisin asiakirjan pääsisältönä on ajatus yhdistyneestä Euroopasta (itse asiassa “Etyk-alueesta Vancouverista Vladivostokiin”), jossa noudatetaan yhteisiä perusarvoja ja pidättäydytään väkivallan käytöstä. Keskeisiksi arvoiksi määritettiin: ihmisoikeuksien kunnioittaminen, edustuksellinen ja moniarvoinen demokratia sekä oikeusvaltioperiaate. Lisäksi korostettiin niiden merkitystä markkinatalouden kehittämiselle ja hyvinvoinnin lisäämiselle.

Uusina ongelmina lueteltiin kansalliset vähemmistökysymykset ja taloudellinen yhteistyö “uudessa Euroopassa”. Sen vuoksi päätettiin jatkaa neuvotteluja luottamusta ja turvallisuutta lisäävien toimien sekä aseidenriisunnan edistämiseksi. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssille päätettiin luoda kiinteitä rakenteita muun muassa vakinaistamalla ulkoministerien kokous vähintään kerran vuodessa tapahtuvaksi sekä perustamalla Prahaan sihteeristö, Wieniin konfliktien estämisen keskus ja Varsovaan vaalien valvonnan yksikkö. Lisäksi sovittiin tehostetusta seurantakokousmenettelystä ja asiantuntijoiden tapaamisista.

1.1.8 Uudet teknologiat rajojen rikkojina

Tiedonvälitys kehittyi 1980-luvulla siten, että syntyi jo maailmanlaajuisia verkostoja, joita hallitukset eivät pystyneet kontrolloimaan. Kansalaisjärjestöjen tärkeä yhteydenpitoväline oli noihin aikoihin telefax, joka siirsi nopeasti tekstiä ja kuvia puhelinyhteyksiä hyväksikäyttäen. Varsinainen läpimurto tällä alalla tapahtui kuitenkin vasta internetin tullessa laajaan käyttöön 1990-luvun alussa.

Vanhanaikainen kirje- ja puhelinsensuuri ei enää voinut hallita nopeasti laajenevaa tiedonvälitystä. Erityisen selväksi tämä tuli Moskovassa elokuussa 1991, jolloin vanhoilliset kommunistit yrittivät vallankaappausta mutta eivät saaneet hallintaansa puhelin- eikä telefax-yhteyksiä.

Maailmanlaajuinen television uutistoiminta alkoi CNN:n myötä 1980-luvun lopulla. Nyt oli mahdollista lähettää reaaliaikaista kuvaa kaukaisista tapahtumista. Persianlahden sodan alkuvaiheessa tammikuussa 1991 Bagdadin pommitus näytettiin suorana televisiolähetyksenä ympäri maailmaa.

1.1.9 Kylmän sodan voittajat?

Yhdysvaltojen presidentti George Bush ja Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatshov tapasivat 2. - 3.12.1989 Maltalla. Molemmat johtajat vakuuttivat, etteivät heidän maansa enää pidä toisiaan vihollisina vaan yhteistyökumppaneina, jotka laajensivat keskinäistä kauppaa ja avasivat muutenkin yhteyksiä. Tätä tapaamista on pidetty symbolisena kylmän sodan päätöksenä. Oli siis edetty “Jaltasta Maltaan” eli toisen maailmansodan päättäneestä “Jaltan järjestyksestä” kylmän sodan yli uuteen kauteen.

Kylmän sodan voittajaksi oli näennäisen helppo nimetä ”länsi” sekä häviäjäksi itäblokki ja erityisesti Neuvostoliitto. Tarkemmin tutkittaessa voittajia oli selvästi enemmän, eikä häviäjienkään määrittäminen ole aivan yksiselitteistä. Nykyisin voidaan jo sanoa, että kaikki kansat hyötyivät kylmän sodan päättymisestä.

Jatkuva keskustelu kylmän sodan alkamisen syistä ja tapahtumista sekä toisaalta sen yllätyksellisestä päätöksestä ja moninaisista seurauksista kertoo, ettei noin laajojen tapahtumien selittäminen ole helppoa. Kansainvälisen politiikan tutkijat tunnustavat, että erilaiset näkökulmat ja selistysmallit ovat yhtä lailla oikeutettuja.

Kirjallisuutta: Georg Bush – Brent Scowcroft, A World Transformed (Vintage Books, New York 1999); John Lewis Gaddis, The Cold War (Penguin, 2005); Eric Hobsbawm, Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914-1991) (Vastapaino, Tampere 1999), s. 287-624; Jeremy Isaacs – Taylor Downing, Cold War (Bantam Press, 1998); Jack F. Matlock, Reagan and Gorbachev. How the Cold War Ended (Random House, New York 2004); Ellen Schrecker (ed.), Cold War Triumphalism. The Misuse of History After the Fall of Communism (The New Press, New York 2004);